— Eihän se naura…
— Mitäs se sitten muhoilee?
— Pyhällä, taivahisella hymyllään —
— Hymyllään, ehätti Konradus ukko katkaisemaan, peläten kai, että hänen oppilaansa selitys liiaksi liitelisi siniauterissa, — hymyllään se julistaa taivaan armoa ja autuutta syntisille ihmisille.
— Niinpä niin, taivaan autuutta, toisti lautamies nyökytellen päätään. — Mutta meidän kirkon vanha jumalanäiti ei lainkaan hymyile, sen kasvot ovat totiset kuin suuttuneen kuningattaren.
— Heh, ne nyt ovat niitä vanhan kansan äkäisiä mummoja ne, tuumi mestari. — Toisenlainen laitetaan pyhä äiti nykyään, ei vanhoja puupölkkyjä ole enää miesmuistiin veistelty meilläkään. Mutta kun muistelen aikaa, jolloin olin opissa Visbyssä —
Konradus vanhus joutui sellaiselle ukkomaiselle muistelupäälle, että näytti olevan tulossa vähintään peninkuuluman pituinen tarina hänen valoisan nuoruutensa päiviltä ja ylistysvirsi vanhan, kunniakkaan Visbyn taideaarteille, hymyileville goottilaisille madonnille ja muille, jotka Valdemar Atterdag juutteineen oli tuhonnut nelisen, viitisen vuotta sitten. Mutta Junu lautamies oli kuunnellessaan yhä silmäillyt kuvaa ja teki yhtäkkiä niin hätkähtävän liikkeen, että mestarin muistelma katkesi alkuunsa.
— No, voi sun… sehän on (lautamies loi katseensa soihtua pitelevään Anniin) hän… ilmetty Anni!
Anu seisoi säikähtyneenä, ikäänkuin itsekin olisi vasta nyt asian oikein älynnyt, kun siitä vieras huomautti.
— Sama tyttönen, kolmen-, neljäntoistainen!