Yhtäkkiä juoksee hän kotiin hengästyksissään ja toimittaa, että nyt se rutto on tullut. Purajan laiva oli ensi avovedellä käväissyt Tukholmassa, oli palannut ja hinautunut rantapuotien luo. Tietysti sen ääreen kihertyi puolet kaupungin väestä. Mutta yhtäkkiä itse Puraja laivuri oli kaatunut laivankannelle, hehkuen kuin tulessa ja väristen kuin avannosta nostettuja ihoon oli puhaltunut tummanpunaisia pilkkuja, jotka pian kohosivat mustapäiksi paiseiksi. Hätäännyksissään oli miehiä parinen käynyt käsiksi Purajaan, aikoen kantaa hänet kotiin. Mutta tuskin olivat miehet päässeet kantamuksineen Purajan varastoaitalta Suurturulle, kun alkoi päätä huimata, Puraja putosi tanhuaan ja siihen miehetkin nyykistyivät, samat pilkut ja paiseet ihossaan, sama hehku ja väristys joka jäsenessä.
Kertun viestin kuultuani riensin katsomaan, mutta menemättä jäi perille. Koko Suurturulla ei ollut ainoaakaan tervettä eläjää jälellä, kaikki olivat kauhuissaan paenneet. Hirmusurman uhrit siellä vain vaikeroivat kuolinkamppailussaan, sillä kukaan ei uskaltanut enää käydä käsiksi korjatakseen pois kuolevaa. Mutta ei pelko pelastanut, rutto levisi rajulla nopeudella ympäri kaupunkia, muutamissa päivissä ilmestyi kaikkialle mustuneita ruumiita.
Saarnaveljet ensiksi ymmärsivät ruveta pelastuksesta huolta pitämään. He rukoilivat ja katuivat koko kaupungin puolesta, ruoskivat itseään niin, että luostarin joka komerosta kuului ruoskan viuhkinaa. He ompelivat punaiset ristit levätteihinsä ja ristiä edellään kantaen ja ruoskat käsissään lähtivät pitkänä kulkueena kaupunkia kiertämään. Ja kirkonkellot soivat, ja munkkien kulkiessa polvistui kahden puolen katuja ja kujia syntisparkoja, jotka olivat repineet vaatteensa ja paljastaneet hartiansa ja kurottivat kätensä munkkeja kohden rukoillen siunaavia ruoskaniskuja. Ja hikeen ja väkeen oli saarnaveljillä työtä auttaessaan heitä katumusharjoituksissa. Ja kun kulkue oli kaupungin kaikki kolkat kiertänyt, jatkoi se väsymättä matkaansa maaseuduille, yhtä mittaa ruoskien itseään ja niitä, jotka lihankuritusta rukoilivat, ja kaikkialla soivat kirkonkellot heidän vaeltaessaan.
Hurskas piispa lähti kiireimmiten toivioretkelle etelään, pyhillä haudoilla rukoilemaan herranpyhiä, jotka etelästä olivat jo ilmestyskirjan hirmuiset ratsastajat karkoittaneet. Elavus herra, joka eli vain kolmisen vuotta ruttovuoden jälkeen, saattoi usein olvihaarikan ääressä jutella hänen armonsa retkistä ja hommista. Lähtiessään oli Hemming herra kirjoittanut papeille ankaran paimenkirjeen, ettei kukaan sielunsäilyttäjistä saanut poistua seurakunnastaan ilman hänen lupaansa. Ja pyydä sitten häneltä lupa hirmusurmaa paetaksesi, kun itse oli livistänyt etelään! Ja eikö vain, lasketteli Elavus rovasti useampia haarikoita siemaistuaan, lienekin hurskas isä palastanut Roomaan kohtaamaan nuoruutensa ystävää, Birgitta tietäjätärtä, joka silloin siellä eleli! Siellä olivat lyöneet tuumansa tukkuun, Hemming herra oli käynyt Avignonissa lukemassa paaville pyhän Birgitan ilmestyksiä ja manauksia, vaatimassa pyhää isää muuttamaan Roomaan, pyhän valtakunnan oikeaan pääkaupunkiin, ettei koko ristikunta hänen kanssaan hukkuisi.
Monet papit ja ritarit silloin riensivät mitkä pitemmille, mitkä lyhemmille vaelluksille pyhiin. Ketkä eivät ulommaksi päässeet, tulivat Turkuun rukoilemaan pyhän Henrikin maallisten jäännösten ääreen tai kävivät palvomassa pyhän Jaakon kirkoissa Rymättylässä ja Rengossa tai polvistuivat pyhän ristin juureen Hattulassa.
Sillaikaa kun hurskaimmat näin lepyttivät Herran vihaa, sillaikaa yksinkertaisimmat sulkeutuivat kammioihinsa ja koettivat tarkoin salvata ovensa ilmestyskirjan ratsumiehiltä, ja monet nyykistyivät siten majoihinsa teljettyjen ovien taa. Mutta pian tunkeutui kalmanlöyhkä kaikkialle, ja silloin salvat avattiin, ja laumoittain lähtivät ihmiset päättömään pakoon. Niin keräsimme mekin kaikki kalleudet, mistä oli turvaa matkalla, ja läksimme nelisin pois ruttoisesta kaupungista. Poikani kera kannoin vuorotellen parivuotiasta Annia, äiti tuli jälestä miten paraiten taisi.
Mutta kaikkialle olivat pakolaiset levittäneet ruton mukanaan. Yötä päivää me samosimme, ponnistelimme itsemme upiuuvuksiin; mutta missä kylän näimmekin, ei noussut savua räppänästä, ei ollut tulta kiukaan pesässä eikä haahlassa kattilaa tulella. Ruttoisia ruumiita oli vain kyliin jäänyt, elävät olivat paenneet, ja monet olivat paetessaan tielle nyykistyneet.
Laahustimme yhä eteenpäin, taipaleet pitkät kuin nälkävuodet, ja vuorokausiin olimme tuskin mitään maistaneet. Erosimme suuremmilta kavioteiltä metsien kinttupoluille, emme luulleet sinne ruton osanneen. Vihdoin, aivan nääntymäisillämme, lähestyimme taasen yksinäistä taloa, ja iloksemme näimme savunkin suitsuavan räppänästä. Pinnistimme viimeiset voimamme sinne päästäksemme, mutta sieltäkin voihki vastaamme kuolevan valitus. Ja kuoleva oli talon ainoa asukas. Muut olivat paenneet, paenneet!
Yhä eteenpäin metsäpolkua! Ja ihmeellisesti äärimäinen epätoivo virittää voimia sielläkin, missä ne ovat jo tyyten ehtyneet!
Pellon veräjälle päästyämme näimme tiellä ruumiin, mustan ruumiin, musta kieli ulkona suusta. Ja parin kolmen sylen päässä hänestä istui kuutisen, kaheksisen vuotias poikanen, kiharapää poikanen, itkeä tihersi ja vaikeroi, että "äiti sanoi, etten saa tulla hänen luoksensa". Viimeisiä henkiään haukkoessaan oli äiti varmaankin antanut tämän varoituksen sydänkäpyselleen. Niin liikuttavaa se oli, ettei Kerttu rakkahani hennonut jättää poikaa ruttoisen luo, vaan houkutteli ja maanitteli tulemaan mukaan.