Muutamia kivenheittoja ehti Kerttu kulkea, poikasta puoliväkisin kädestä taluttaen. Silloin yhtäkkiä heittää hän pojan käden irti, näen miten hänen kasvoillaan puna läihähtää ja ne sitten vaaleiksi valahtavat. "Polttaa!" voihkaisee hän, alkaa samassa väristä ja tutista ja vaipuu maahan. "Rutto!" tunnen mielessäni välähtävän, mustaksi humahtaa maailma silmissäni, lyyhistyn istualleni ja ajattelen vain, että nyt jäivät lapsemme orvoiksi, kun rutto näin vei meidät molemmat. Niinkuin unissani näen, miten tummanpunaiset pilkut puhaltuvat Kertun kasvoihin ja paisuvat mustapäiksi paisepahkuloiksi, niinkuin unissani näen, miten hän kääntelee kättään ja katsoo mustapäitä pahkuloita, miten hän painelee niitä ja hieroskelee rikki hätäännyksissään, mutta yhä uusia nousee. Silloin, silloin näen, miten palvottu poikani, elämäni lupaus, ammattini toivorikas jatkaja, kiihkeästi ryntää käsiksi äitiinsä ja nostaa häntä istualleen. Kerttu kiemurtautui kauhuissaan hänen käsistään, mutta ennen pitkää hänkin alkoi puristaa ohimoitaan ja nyykistyi punapilkuin ja mustin paisein.
Minut valtasi mieletön, raivoisa kauhu. Sieppasin tyttäreni, sinut, Anni, ainokaiseni, syliini, en nähnyt mitään, en käsittänyt mitään, en kuunnellut rakkaiden valitustakaan, tunsin vain, että täytyi paeta, paeta. En tietenkään juoksuun päässyt, niin nääntynyt olin, laahustin vain ja ryömin. Ja rajaton kauhuni oli kai tenhonnut pojankin, sinut, Anund, jonka pyhä äiti lähetti minulle samana hetkenä kuin omasta pojastani jäin, niin että sinä tulit jälestäni, en tiedä miten. Minusta tuntui, että taivaan ihme oli lapseni pelastanut ja minun täytyi viedä hänet niin kauas kuin voin. Niin laahustin ja ryömin, kunnes muutamalla päivärinteellä lämmin lauloi minut nyykälleni maahan ja nukuin.
En tiedä kuinka kauan nukuin ennenkun heräsin itkuunne, lapset. Nälkäänne valititte surkeasti molemmat. Pyhä äiti varmaankin toi päähäni tuuman, jätin teidät siihen rinteelle, laskeuduin keväiselle suolle ja poimin sieltä karpaloita. Niitä puristelin suuhusi, Anni, niitä söin itse, ja niitä näppärästi poimit suuhusi sinäkin, Anund. Virkistynein voimin sitten läksimme harhailua jatkamaan. Päivänkehrä kiiri lännen maille, mutta läpi yön urrin. Sinä, Anni, nukuit sylissäni, ja sinä, Anund, marrit jälestä unisena uikutellen.
Harhailimme päiviä parisen, kolmisen, söimme vain talven alla makeiksi paleltuneita puoloja ja karpaloita. Vihdoin löysimme yksinäisen kylän erämaasta, kalajärven rannalta, missä ei mustasta surmasta vielä tiettykään. Sinne jäimme, minulla oli siksi hopeaa ja kultaakin kukkarossani, että saatoimme elää, kun lisäksi tein työtä, mitä osasin. Siellä elimme vuosia parisen, ja pakanoita he siellä olivat, suuren velhonsa uskoivat kalman vihatkin torjuneen taioillaan ja loitsuillaan. Mutta musta surma kiersi kylän, kuulimme vain sinne ruton tuhoista, kuulimme kuinka oli jäänyt autioiksi kokonaisia kyliä ja pitäjiäkin, niin etteivät kirkonkellot vuoden mittaan kumahdelleet, miten autioita taloja sai ottaa haltuunsa ken halusi, mutta kukaan ei uskaltanut niistä ruveta mätäneviä ruumiita korjaamaan.
Parin vuoden kuluttua palasimme tänne kotipihoille. Talossani oli uusi asukas, mutta muutti hän pois, kun oli omistajattomiakin taloja ottaa huostaansa. Puolet turkulaisista oli hirmusurma lakaissut pois, harvoja täällä tapasi tuttujaan. Kuvanvuolijoita oli meitä ollut kolmekin ja kaikilla oli jokunen sälli apunaan. Nyt olin minä yksin. Ja poikani — ja Kerttu — en edes tiedä paikan nimeä — mihin — mihin he nyykistyivät. —
Näin päätti Konradus mestari kauhumuistelmansa. Ja he istuivat kauan äänettöminä, molemmat nuoret vesissä silmin ja tyrmein mielin, molemmat vanhukset haudansynkkinä eteensä tuijottaen. Vanhalle lautamiehelle oli tämä kaikki tuttua, mutta oudosti ourusi sydänalassa, kun kuuli siitä kerrottavan.
— Sinut, Anund, virkkoi vanha mestari sitten herein mielin, — sinut johdatti pyhä äiti hoiviini poikani sijaan. Ja lapsia hirmusurma yleensä säästi. En tiedä, kenen lapsia olet, mutta lahjoja sinulle on siunattu, ja olen sinusta kasvattanut kunniakkaan ammattini jatkajan. Suuri olisi lohtu minulle, jos näkisin teidän, lapset, käyvän elämänne taivalta käsi kädessä, niinkuin yhdessä hirmusurmaakin pakenimme. Valaiskoon pyhä äiti aina tietänne laupiaalla hymyllään!
Hän loi katseen nuoriin. Molemmat olivat nousseet, Anu ilokyyneleet silmissä, Anni ahdistettuna ja hämillään.
— Tulkaa, että siunaan!
Ja isäukko avasi sylinsä.