Sillävälin oli Anni viipynyt ruokasuojassa kauemmin kuin olisi luullut hänen tarvitsevan etsiä leipää, kalakuppia ja palvattua raavaanjalkaa tutuista paikoistaan. Varmaankin oli hän siellä yksinäisyydessä tahtonut tyyntyä, mutta nyt tuli hän tuoden evästä pöytään.
Lyder kestin katse käännähti häneen.
Konradus mestari suhahti tyttärelleen aivan ristiäistuulella:
— Tuo olutta, hopeahaarikalla!
Anni sieppasi hopeavanteisen haarikan kaapista ja laski siihen tynnyristä olutta. Kesti oli tarkastelevinaan Anun madonnaa, mutta hänen katseensa seurasi salavihkaa Annin luonnonsulavia liikkeitä.
Yhtäkkiä hän hätkähti, vilkaisi madonnaan ja sitten tyttöön, taasen madonnaan ja tyttöön. Hänen kasvojensa kärkäs jännitys muuttui varmuuden ilmeeksi. Hän nyökäytti päätään, hiljaa, ajatuksissaan vain, ja näytti kireästi miettivän.
Anni oli täyttänyt haarikan, hopeahelaisen kunniahaarikan, jota Elavus rovastin ja Henrik lehtorin manalle mentyä oli harvoin käytetty. Konradus ukko tarttui siihen, mutta näytti ikäänkuin epäröivän ojentaessaan sen ensikertaiselle tuttavalleen. Lyder kesti tarttui haarikkaan ja kulautti, irvisti ja kehui. Kehui suomalaista vaarinkaljaa, ja ukko oli mielissään…
Anni pysähtyi ukon suuren päresoihdun loimoon kuvantarkastelua katsomaan.
Lyder kesti loi häneen janoavan katseen. Mutta samassa välähti hänen päässänsä ajatus… niin nerokas, että hänen kasvonsa kirkastuivat…
… Tyttö oli viehkeä, kiehtova — ja kuvassa oli lempivän pojan ihannoima sävelkajastus hänestä! Samat sanat sopivat molempiin, samalla puheella saattoi valloittaa nuoren taideniekan ja hänen suloisen mallinsa…