Ja hän alkoi puhua, madonnaan käännetyin kasvoin, ikäänkuin sitä arvostellen, mutta Annin katsetta katsein etsien.
— Miksi sulo sinusta säteilee! Kauneutesi verhoaa nöyryyden huntu, ja kainous sinussa heleää puhtautta syleilee. Olet tähti, tähteä kirkkaampi, kevätsäde, sädettä lämpimämpi! Ruusu olet, kukkien kuningatar. Olet yksinäinen ja ainokainen, niinkuin iris, olet vienoinen kuin satakauno, pienoinen kuin nardus, jonka tulinen mehu niin suloinen on. Orvokki olet, airut kevään! Et kurkoitu katseltavaksi, mutta lemusi kielii läheisyydestäsi. Ihmekö, jos itse jumalakin sinuun mielistyy, sinut syliinsä sulkee, valitsee sinut poikansa äidiksi ja kutsuu: "Tule!"
Anni oli kuunnellut hehkuvin poskin, arasta ujoudesta vavisten. Hän tunsi, näki häthätää vilaistessaan kestin silmiin, että tämä puhui ikäänkuin hänelle. Vihdoin tuntui hänestä, että kesti heti paikalla avaa sylinsä häntä kohden, ja yhtäkkiä juoksi hän ulos häpeänpunasta palaen.
Anu kuunteli luomustaan katsellen. Ensi kerran kuuli hän näin ymmärrettävän taideteoksensa vienon jaloa kauneutta. Tuntui aivan ylitysvirrestä soivan sama sävel kuin piispan puheista, pyhien hymnien ja kirkkoisien sanoista, joilla hänen armonsa koetti virittää oikeaa henkeä taideniekkojensa madonniin. Kuva herätti siis samanhenkiset sanat katsojan mielessä, ja hyvin oli sen täytynyt luonnistua. Ja madonnaansa katsellessaan Anusta melkein näytti olevan sen ympärillä pyhimyskehä kevätpäivän säteistä.
Mutta Konradus ukko seisoi kestin takana tuimasti kiiluvin silmin. Hän näki ja kuuli, että nuoriin valettiin makeaa myrkkyä, tunsi nyt syväksi suuttumuksekseen, että myrkytys-yritys, vaikka varovainen, oli tehty häntä itseäänkin vastaan. Hän aavisti, että muukalainen tahtoi saada heidät valtaansa, tallata heidät jalkojensa alle itseään kohottaakseen. Hänen hampaansa pureutuivat vastakkain ja käsi puristui nyrkkiin. Jos samaa menoa olisi jatkunut, olisi hän pian tarrannut vieraan niskaan.
Mutta Annin pujahdettua ulos päätti Lyder kesti puheensa ja kääntyi mestariin. Hänelle oli tullut kumma kiire hyvästelemään ja lähtemään.
Kestin lähdettyä pani Konradus päresoihdun pihtiin ja vilkaisi kahden vaiheella ruokiin, joihin hän oli aikonut käydä käsiksi heti tultuaan ja jättää vieraansa katselemaan pitkin silmäripsin, ja sitten ristiinnaulitun kuvaan, josta tänään ei ollut vuoltu montakaan lastua. Lopuksi tähysti hän odottaen oveen tuimasti rypistyneiden kulmiensa alta, temmalsi äkkiä käsivartensa jäntevään koukkuun ja kääkersi porstuaan.
Hän kuuli kuisketta pihalta.
— Anni!
Ei vastausta.