Hänet keskeytti Amos, vanha palvelija, joka tuli kertomaan, että yöllä oli satanut lunta, ja kysymään, tahtoiko hänen armonsa ajaa reellä kaupunkiin.
Tietysti hänen armonsa tahtoi, ja uutisesta oli hän iloinen kuin lapsi. Sillä valkoinen ensi lumi valmisti hänelle aina ihanan juhlahetken, jolloin palautuivat mieleen monet armaat ajatukset nuoruuden päiviltä. Ja istuessaan siinä vahakynttiläinsä valossa hän ikäänkuin tunsi lehahtavan ympärilleen ja poveensa raikkaan lumivalkeuden, johon samalla hengähti suloinen huokaus pyhän neitsyen suusta, hänen, joka oli valkoisempi lunta, nix nive candidior.
Sillä välin oli piispan henkipalvelija vienyt voudille viestin, että hänen armonsa tahtoi ajaa reellä, ja vouti oli nostattanut aika hälinän kartanossa, jossa oli täydellinen taloutensa keittiöstä ja leipomatuvasta aina talliin ja karjanavettaan saakka, vaikka lukemattomat piispantilukset peltoineen, niittyineen olivat arentilaisten hoidossa ja samoin etäisemmät lohivedet ja metsästysmaat. Kartanossa oli väkeä erikseen kaikkia ajateltavia tehtäviä varten, olipa erityiset kotikalastajat, metsämiehet ja seppäkin. Piispalla oli myös oma kotikappalaisensa, niin isännän kuin palvelusväenkin rippi-isä, vanha isä Juhannus; olipa nelisenkymmentä asemiestäkin, jotka asuivat kivisessä tornirakennuksessa piispanlinnan itäpäässä, vaikkei Hemming herraa juuri miellyttänyt liikuskella aseväen ympäröimänä, kuten oli ollut tapana hänen sotaisemmilla edeltäjillään.
Pian oli tallirenki monien muiden palvelijain avustamana täyttänyt armollisen herransa toiveen, pian oli päärakennuksen korkeain porrasten edessä laitareki taljoineen ja turkispeitteineen, pian solakka salkokin aisoissa välkkyvin valjain. Aamuhämärän vaietessa istui kuski ja odotti kuskipukilla jutellen piharenkien kanssa, jotka lakaisivat pihalle soreita käymäteitä. Ja tuskin oli vielä aamuhämy ehtinyt hälvetä tuntumattomiin, kun piispa tuli turkeissaan ja hänet käärittiin turkispeitteihin.
Koroisten piispanhovi linnoituksineen sijaitsi korkealla, jyrkkärantaisella niemekkeellä suuren Auran ja pienen Välijoen haaranteessa. Päärakennus kohosi tämän vanhan Turunkoron lounaisella kärjellä, Aura virtaili eteläpuolella aivan seinän vieritse, jättäen sillä puolen tilaa vain muutamille suurille ritvakoivuille äkkijyrkällä partaalla, jonka alla joenuoma oli uurtautunut monien sylien syvyiseksi, ja jyrkkä penger oli sillä puolen luontaisena vallituksena joeltapäin tulevia vihollisia vastaan. Päärakennuksen pohjoispuolella oli kapeahko piha, jonka ulkorajana oli Välijoki, virtaillen sekin syvällä uomassaan; mutta aivan siinä, missä pieni Välijoki yhtyi suureen Auraan, oli kivikkokynnys, jonka yli pikku joki virtaili matalana helposti ylipäästävänä koskena, ja sen kohdalle oli kaitaa pihaa kaventamaan luotu ihmiskäsin koko korkea vallitus, jonka turvin saattoi puolustautua matalan kosken yli kahlaavia vihollisia vastaan. Kun piispa lähti korskuvan orosen vetämänä liikkeelle päärakennuksen ja mainitun pohjoisvallin välistä, sivuuttivat he ensin linnantornin, ajoivat sitten yli avarahkomman pihan, jonka oikealla puolella Auran rannalla oli pienehkö puutarha ja vasemmalla Vähäjoen pengermällä joitakin ulkorakennuksia. Mutta edessäpäin oli niemen tyvellä korkea maavalli, tornimaiset korokkeet molemmissa päissään, ja sen takana syvä vallihauta, joka aikoinaan oli ollut veden täyttämä ja eroittanut piispanlinnan saareksi. He ajoivat vallihaudan yli sillasta, joka nykyään oli laitettu kiintonaiseksi entisen nostosillan sijaan. Siihen näkyi vasemmalta Santtamarian kirkko ja oikealta Auran takaa pyhän Kaarinan kirkko, joiden kellot sunnuntaisin soivat kilvan piispanlinnan kahden puolen. Loitompaa edestäpäin näkyi jokivarresta Vanhalinna, joka valkenevassa aamussa ylentelihe korkealla kalliokukkulallaan, mihin se aikoinaan oli rakennettu etuvarustukseksi, peloikkeeksi, etteivät pakanalliset hämäläiset uskaltaisi piispanistuinta lähestyäkään. Mutta aivan vallihaudan varressa aukeni avarahko kenttä, muinoinen kauppaturu, jolle suuren Heikinmessun aikaan monet pitkämatkalaiset tahtoivat vieläkin vanhan tavan mukaan tuppautua markkinoita pitämään, vaikka kaupankäynti olikin täällä ankarasti kielletty uuden Turun eduksi.
He ajoivat halki turun ja sitten sillasta yli Marianjoen, joksi Välijokea oli kirkon mukaan alettu nimetä, ja oronen teikaroi hiljaista karkelojuoksua kohden kaupunkia. Iloikseen katseli isä Hemming tienvarsilla vilisevää nuorta lunta, joka oli pehmoista kuin villa ja turkeista katsellen tuntui yhtä lämpimältäkin. Suloista oli siinä, suuren isä Gregoriuksen kanssa, vaipua runollisiin mietteihin.
… Taivaihin, kirkkaihin taivaihin Jumalan luo kohoaa saarnamies hurskaassa mietiskelyssä, ja sieltä hän varistelee valkoiset villavaipat sieluja verhoamaan ja lämmittämään. Synti tosin saattaa kylmentää sydämen, jäähdyttää rakkauden, mutta dat nivem sicut lanam, hyvä isä tekee lumen lämpimäksi kuin villa, jos hänen armonaurinkonsa ajallisen elämän talvessa säteilee sieluun. Sellainen lämmittävä villavaippa, taivaan lammasturkki, on pyhä kirkko sieluille kylmässä pohjolassa… Etelässä ovat taivaan ihmeet toisenlaiset, saattaa keskellä kesähellettä sataa lunta niin ihmeellisellä tavalla, ettei muuta kuin vedä viiva maahan luminietoksen ääripiirteitä myöten, niin saat kauniin kirkon pohjapiirroksen…
Kaunomielisen vanhuksen vertauskuvat olivat pikemmin vaistomaisesti tunnettuja kuin selvästi ja loogillisesti ajateltuja; ne olivat joutohetken mielijohtumia, eivätkä saarnamiehen ajatuksia kaduilla ja turuilla julistettavaksi. Mutta sitä herkemmin niihin hukkui, sitä säälittävämmältä tuntui nousta reestä virkatehtäviin, kun pysähdyttiin kapitulitalon eteen. —
Iltapäivällä, kun virkatoimista alkoi päästä väljemmälle ja piispa jäi tuomiorovastin kanssa kahden, otti Henricus herra noin vain huvittavana juttuna puheeksi, että Lyder kesti oli korviaan myöten rakastunut Konradus mestarin tyttäreen. Tyttö kuulema oli taipuvainen, mutta ukko teki jyrkän pystyn.
— No, minkäpäs sille…