Lyder kestillä oli hänen armolleen muutakin asiaa. Hurskain ja imartelevin sanoin pyysi hän piispalle lahjoittaa madonnan, jonka oli tuonut mukanaan.
Piispa kiitti, toivotti lahjan koituvan antajalleen siunaukseksi ja lupasi toimittaa sen johonkin hiippakuntansa maalaiskirkkoon, mihin seurakunta ei jaksanut sellaista kustantaa.
Mutta sitten Lyder kesti siirtyi toiseen hieman pulmallisempaan asiaan.
— Teidän armonne, alotti hän, — lähtiessäni en luonnollisesti aavistanut, että talvi tapaa näin aikaisin ja salpaa minut tänne kevääseen. Olin varautunut vain lyhyelle matkalle, ja nyt en oikein tiedä… katsoin sopivimmin voivani teidän armollenne mainita pulani…
— Onko rahoista kysymys?
— Niin, pikku lainasta… jos…
— Kuinka suuresta?
— Vaikkapa viitisenkymmentä markkaa…
— Ohoh! virkahti piispa ylen toimessaan.
— Arvattavasti tulee erikoisia menojakin, jos kerran teidän armonne…