Ukko itse oli saanut ristiinnaulittunsa valmiiksi ja pahloi aivan kuin uuden nuoruuden innolla koivun tyveä, jonka sisällä piili hänen armonsa tilaama Sigfrid pyhimys. Kuta utakammin hän veisti, sitä lähemmäksi hänen sydäntään tuntuivat tulevan entiset rakkaat pyhimykset, jotka, varsinkin hymyilevä neitsyt-äiti, olivat tuntuneet olevan hänestä niin loitolla, että hän saattoi antaa niille muodon ainoastaan nuoren oppilaansa välityksellä, opettamalla tälle taiteensa tekotavan. Nyt häämöttivät jälleen pyhimykset hänen mielikuvituksessaan pyhässä ylevyydessään ja niiden jumalaista sopusointua katsellessaan tunsi hän sydämensä sulavan muinaiseen tyyneen suopeuteen tavallisia syntisiä ihmisiäkin kohtaan.
Kunnioittavasti, vaikkakin vähän vierastavan jäykästi vastasi hän Henricus herran tervehdykseen ja suhahti tyttärelleen, että tämä toisi olutta hopeahaarikalla.
— Eipä ole, virkkoi ukko sitten, eipä ole ennen rovasti suonut majallemme sitä kunniaa. Elavus rovasti ja Henrik lehtori, pyhä neitsyt heidän sielujaan hoivatkoon, pistivät täällä aikoinaan moneksi pakinaksi olvihaarikan ääressä.
Henricus rovasti myhäili suopeasti.
Anni toi olutta, eikä Henricus herra sitä suinkaan kaatanut suunsa sivuitse.
Mutta ei hän sittenkään alkanut rattoisasti tarinoida, kuten entinen juttelias Elavus rovasti, vaan alotti juhlallisen opetuspuheen. Se alkoi siitä, miten autuasta oli yleensä, että ristiveljet ja sisaret, tekemättä eroa kreikkalaisen ja roomalaisen välillä, sulassa sovinnossa ja rakkaudessa elivät. Ajassa ja iankaikkisuudessa oli siitä siunaus koituva, ajassa, koska silloin saattoi odottaa apua ja tukea niiltä, jotka olivat lähellä, ja niiltä, jotka merien takana olivat…
Siitä rovasti joutui saarnansa varsinaiseen tekstiin ja selitti sanankuulijalleen kaikki ajateltavat siunaukset siitä, että hän saksalaisen kuvamestarin pojalle tyttärensä naittaisi, selitti niin juhlallisella messunuotilla, ettei Konradus ukko saanut lainkaan suunvuoroa. Mutta yrmeänä ja kärsimättömänä hän kuunteli.
Sitten rovasti palasi jälleen voitelemaan ukkoa perinpohjin sanan rieskalla. Ja niissä asioissa mestari uskollisena kirkon poikana oli altis kuuntelemaan ilman penseyttä. Hänen yrmeytensä lauhtui vähitellen, eikä kärsimättömyys palannut ennalleen sittenkään, kun rovasti sananvalossa osoitti hänelle sormellaan, että hänen oli naitettava tyttärensä saksalle. Otsa vetäytyi vain huolekkaihin, ei tuimiin kurttuihin.
— Hengellinen isä, tuumi ukko alakuloisena, vihdoin suunvuoroa saatuaan, — enimmän minua arveluttaa se, etten tunne koko miestä vähintäkään. Olen nähnyt hänet jonkun kerran kekkaloimassa, mutta en tiedä mitään enempää.
— Minä olen kuullut hänestä ja hänen vanhemmistaan syrjäisiltäkin.