Tuomiorovasti Henricus Hartmanni oli heidät vihkinyt kirkossa,
Konradus mestarin tyttären ja Lyder kestin.
Konradus ukko oli toivonut piispan itsensä toimittavan pyhän sakramentin, mutta hänen armonsa makasi Koroisten piispanhovissa sairaana, vuoteen omana.
Vihinnän jälkeen oli muutamia vieraita kutsuttu yksinkertaiselle aterialle Konradus mestarin tupaan. Saksoja siellä ei ollut muita kuin sulhanen ja Henricus herra, vihkipappi, joka hänkin oli suvainnut tulla hääateriaa ja siihen kuuluvia oluvia läsnäolollaan kunnioittamaan. Olipa läsnä toinenkin hengenmies, tuomiokirkon vanha suntio, "dominus Henzsus", joka, vaikka oli itseään Konradus ukkoa vanhempi, vielä pysyi pystyssä muistomerkkinä vanhoilta hyviltä ajoilta. Ruotsalaissyntyisiä porvareita oli pari, toimitarmoinen Vibrud Kortuma, kuten häntä nimettiin, vaikka hänen nimensä oli oikeastaan Korttumme, ja vanha Lasse Visthus, joka kotikielessä sai nimen Vistikka. Suomalaisista häävieraista oli huomattavin vakaa vanha porvari Tuomas Pilvinen. Läsnä olivat myös veljekset Hennikka ja Juhani, porvaristuneet Luokkinaisten pojat Liedosta; Hennikkaa olivat Turun suomalaiset porvarit koettaneet saada raatimiehekseenkin, mutta eivät vielä onnistuneet. Maalaissyntyä oli myös porvari Mikko Halikkolainen, kuten nimikin kieli. Samoin Leinäpään kolme poikaa, joista vanhin Henrik oli tahtonut komeilla vähemmän nurmentuoksuisella, enemmän porvarillisella nimellä, mutta hänelle ei kelvannut Sarka, vaan "Watmal" oli hienompi; molempain nuorempain sukunimi merkittiin herrojen papereihin "af Lennepe". Arno, nuorin Leinäpään veljeksistä, oli muuten aikeissa muuttaa Lyypekkiin, tuumien, että siellä kenties oli vähemmän saksojen jaloissa kuin täällä kotona. Käsityöläisiä oli räätäli Uolevi Liinaharja, seppä Lari Uskinen ja köydenpunoja Jaakko Kusto. Ainoa maalainen oli Konradus ukon päreenkiskoja, isäntä Antero Mukonen Marian pitäjästä, ja hänellä oli reposa emäntänsä mukanaan. Useimmat porvaritkin olivat perheineen.
Erillään muista häävieraista, ainoastaan heidän katseltavinaan, seisoi kaksi: tuomiokirkon pyhä Sigfrid ja Santtamarian kirkon uusi madonna, jotka molemmat olivat parahiksi häihin saaneet lopullisen asunsa.
Jylisevän synkkänä kuin Herran viha seisoi tuvan perällä Olavi Sylikuninkaan kastaja, Göötinmaan apostoli, riiputtaen käsissään molempien toveriensa vertavuotavia päitä, jotka pakanat olivat katkaisseet. Niin tuiman oli Konradus ukko luonut ilmeen pyhälle Sigfridille, ettei outo saattanut otaksua muuta kuin että hän oli teloittanut pari vainolaistaan ja kantoi niiden päitä voitonmerkkinään.
Vieressä seisoi nuoren Anun viimeisin taideteos. Ei pyhä neitsyt ollut suurin muuttanut muotoaan, helposti sen tunsi saman nuoren mestarin sielunluomaksi kuin edellisenkin, joka oli jo syystalvella viety Perniöön. Oli punervilla huulilla pyhä hymykin, mutta ei se ollut sama kevätsäteinen, utuisen sävelsointuinen hymy kuin ennen. Sen kevätkaiho oli lientynyt syväksi sydänsuruksi, ja tämän elämänsurun teki vieno hymynhäivähdys niin sydäntäsärkeväksi, ettei häävieraista monikaan voinut sitä katsella kostumattomin silmin. Tämä ihmeellinen suruhymy antoi pyhän äidin kasvoille niin suuren inhimillisen pyhyyden, että sitä nähdessään olisi heltynyt hartauteen pakanakin, joka ei hänen taivahisesta pyhyydestään mitään tiennyt.
Tämä sureva pyhä neitsyt oli morsiamen muotokuva, kalpean morsiamen, jonka häitä vietettiin. Sen näki jokainen, ja jokaisen silmissä tuntui kuvasta leviävän ikäänkuin suruhuntu morsiamen ympärille. Ja se painoi niin häävierasten mieltä, että luuli pikemmin hautajaisissa olevansa, eivätkä hääpöydän oluetkaan jaksaneet iloa maasta irroittaa.
Sulhanen itse istui morsiamen rinnalla kaamean kalpeana.
Intohimon hehku oli hänet tuonut tähän hetkeen, ja tähän hehkuvaloon ei ympäröivästä pimeydestä ollut näkynyt muuta kuin hääyön huumat, jotka hänellä nyt olivat edessään. Mutta nyt näki hän keskeltä pimeää salamain valaiseman kuvan: ennen vihityn vaimonsa kaukana kotirannoilla. Ja hänet valtasi kamala onnettomuuden aavistus, joka huimasi hänen päätänsä, niin että hän tuskin pysyi istuallaan. Maailma tuntui kuin pyörivän hänen ympärillään ja hän tunsi ikäänkuin vaipuvansa pohjattomaan kuiluun. Hän tunsi, että oli tuleva, että täytyi tulla jotakin, joka tuhoaa kaiken.
Ja kun pihaan ajoi hevonen helisevin kulkusin, tunsi hän, että se tuli nyt. Ja kun porstuasta kuuluivat kiirehtivät askelet ja ovi aukeni, tunsi hän katsomattakin kaamealla varmuudella, jäätävällä tyyneydellä, mitä oli tuleva.