Tuomiorovasti saapui iltahämärissä.
— Veli, virkkoi sairas heikosti, — olen kuullut Konradus mestarin teosta. Elä kanna, veli, nurjaa mieltä hänen lapsiaan kohtaan. Suo heidän asua tuvassaan piispanpellolla. Anna Hamunduksen lahjoillaan kaunistaa kirkkoja Hänelle kunniaksi!
Henricus herra seisoi allapäin, katse luotuna lattiaan.
— Anna anteeksi —!
— Mutta mies tavoitteli henkeäni, sanoi rovasti raskaasti. — Jollei sellaista rangaista, niin turvaton on Herran palvelija.
— Synnin valta on vielä suuri valistuneimmissakin, puhui sairas heikoin, katkonaisin äänin. — Olen minäkin saanut kokea samanlaista kuin sinä, veli. Kerran pantiin toimeen meteli minua vastaan, jolloin saksalainen Hermannus Clower haavoitti isä Juhannuksen. Hän tietysti sai rangaistuksensa. Hänen poikansa Rothkerus oli opintiellä Parisissa ja aikoi hengelliseen säätyyn, mutta kanonisen lain mukaan olisi hänen uransa ollut tukossa. Anoin hänen pyhyydeltään paavilta, ettei pojan tarvitsisi kärsiä isänsä pahojen tekojen tähden. Ja hän sai luvan astua papilliseen säätyyn.
— Minäkin esitän asian paaville, keksi leveäpää rovasti.
— Onhan tämä toinen asia. Ei Hamundus ole kanonisen lain alainen, vaikka tekee kuvia kirkolle. Ole lempeä, veli, päätti sairas tuskin kuuluvasti.
Ja täytyihän Henricus herran se luvata kuolevalle esimiehelleen.
Yöllä nukkui sairas vähän, mutta kevätaamun koittaessa vaipui hän iäiseen uneen.