XVI
Syyssade virtaili sysimustassa yössä. Konradus mestarin tuvassa paloi valkea, sillä nuoret olivat saaneet palata sinne.
Anni istui valkean ääressä, toinen käsi poskella, toinen hervotonna helmassaan. Melkein elotonna hän tuijotti eteensä, ei mihinkään erityisesti, eikä erityisesti näyttänyt mitään miettivänkään. Sumein silmin hän tuijotti, niinkuin se, jonka sielu on särkynyt.
Anu työskenteli hieman loitommalla valkeasta. Ei enää pyhä neitsyt hänen sielussaan kuvastellut, ei hymyillyt eikä kyynelöinyt. Jyrkeän miehen oli hän suuresta koivun tyvestä muovannut, yliluonnollisen suuren miehen piispanpuvussa, hiippa päässään ja sauva kädessään. Jalkojensa alle tämä jättiläinen polki pientä, muodotonta kääpiötä.
Ajatus oli autuaan Hemming vainajan. Hänen sanoin piirtämänsä pyhän Henrikin kuva oli kauan kajastellut ja kangastellut nuoren mestarin päässä. Ja vihdoin, kun häneltä ei enää mitenkään luonnistunut pyhä hymy jumalanäidin huulille, kun pyhän neitsyen ajatteleminenkin teki kipeää hänen rinnassaan, oli hän luomistarpeessaan tarrannut tähän työhön. Nyt kuva oli valmistumaisillaan.
Mutta jo silloin, kun puusta alkoi hieman häämöittää ihmishahmoa, oli hän alkanut siinä nähdä jotakin, joka tuntui painavan häntä maahan ja tukehduttavan. Ja kuta selvemmiksi kasvojen piirteet ja piispanvaipan poimut tapaantuivat, sitä ahdistavammaksi tämä tunne kävi. Epätoivoissaan hän veisti ja vuoli kuvaansa, mutta se ei auttanut, tuntui olevan ilmassa ikäänkuin mikäkin kirottu lumovoima, joka paljasti puupölkyn sisältä kuvan, mitä hän ei sinä ilmoisna ikänä tahtonut manata ilmoille. Ja vaikka hän vapisevin käsin koetti vuolla kasvoille toiset piirteet ja lopulta tuhosi melkein kuvan ihmishahmonkin, niin sittenkin hänen sielunsa silmät näkivät yhä kuvan, jota hän ei tahtonut nähdä.
… Mikä kumman taikakuvastin pitikin olla povessa, ettei saattanut lainkaan kuvitella sielussaan pyhää Henrikiä näkemättä samalla toista, tätä nykyistä Henricus piispaa, joka oli parhaallaan matkalla Avignoniin? Oliko hän niin sidottu silminnäkemiinsä syntisiin ihmisiin, ettei voinut olla yhdistämättä Suomen apostolia yhdeksi ja samaksi mieheksi hänen kanssaan, joka oli tuhonnut heidän kotoisen onnensa ja elämänsä ja tallannut…? Niin, oliko kääpiö tämän jätin jalkojen alla vain Lalli, eikö se samalla ollut — —?
Nuori taideniekka ei uskaltanut ajatella ajatustaan loppuun, ja kun hän katsoi kuvaa, pöyristytti häntä kuin murhamiestä oma tihutyönsä. Ja tuskasta pinnistynein kasvoin ryhtyi hän jälleen vuolemaan, epätoivon kiihkeydellä.
Silloin alkoi porstuasta kuulua liikuntaa, laahaavaa liikuntaa. Molemmat nuoret säpsähtivät ja kuuntelivat pidättäen henkeään. Ei tulijan tuntunut pimeässäkään tarvitsevan haparoida, vaikka laahautui niin hitaasti. Ovea koskettamatta osasi hän tarttua suoraan ripaan.
Ovi aukeni ikäänkuin horjahdellen saranoillaan. Ja oven rakoon laahautui mies…