Annilta pääsi huudahdus, puoleksi riemun, puoleksi kauhun huudahdus.
Molemmat riensivät tulijaa auttamaan. Hänen repaleiset ryysynsä valuivat vettä, ja käsivarret, joista tytär ja kasvattipoika isäänsä taluttivat, tuntuivat luurangon käsivarsilta.
He veivät vanhuksen olkatuoliin, jonka hän itse oli aikoinaan puunvääristä valmistanut, samaan olkatuoliin, jossa rovasti oli istunut häissä…
He riensivät häntä riisumaan ja pukemaan kuiviin.
Vanhus koki puhua, sopertaen ja katkonaisin sanoin, ikäänkuin tuloaan selittäen tai anteeksi pyytäen.
— En voinut olla… tiesin… että olen… tuomittu… tuomittu… Mutta en voinut… voinut elää… ilman… ilman vuoluveistä… en voinut… tulin tänne… tänne… kuolemaan…
Nämä sanat tulivat niin hitaasti ymmärtämättömän soperruksen seasta, että Anni ja Anu olivat sillävälin ehtineet riisua hänen märät ryysynsä ja pukea hänet kuivaan pellavapaitaan. Anni laittoi kiireimmiten vuoteen.
Anu tarttui vasemmalla kädellään isänsä käsivarteen ja kiersi oikean kätensä hartiain ympäri vasempaan kainaloon. Niin alkoi hän sairasta saattaa vuoteeseen.
He tulivat kulkemaan Anun uuden vuolukuvan ohi. Sairaan vanhuksen sammuva katse sattui siihen.
Hän hätkähti, teki tenän voimattomilla jaloillaan, ja Anu pysähdytti hänet. Ihmeellinen elämänvalo loisti hänen kalmankuihtuneissa kasvoissaan ja syvällä kuopissaan hehkuvissa silmissä.