— Sinä… vuolet… vuolet… tietysti… Hän katsoi kuvaan… ja entinen ketterä vivahdus oli pään käänteessä, kun hän suuntasi kasvattiinsa kysyvän katseen.
— Pyhä Henrik sen pitäisi olla, sanoi Anu allasilmin.
Sairas vanhus käänsi jälleen katseensa kuvaan ja tuijotti siihen pitkään. Ja Anu tunsi tuskallisen häpeän polttavan rinnassaan.
Yhtäkkiä tunsi hän käsivarsissaan, miten vanhus vavahti.
— Laupias… sehän… sehän on… hän! Hänen katseensa liukui kääpiöön kuvan jalkojen alla, ja hän retkahti Anun käsivarsien varaan.
— Ja… minä!
Viimeinen sana tuli särkyneenä tuskan parahduksena, ja taintuneena kantoi Anu hänet vuoteeseen.
Ja katsellessaan siinä hänen kasvojaan kynttilän valossa näkivät Anu ja Anni nyt vasta oikein, miten nääntynyt ja kuihtunut heidän vanha isänsä oli. Hän näytti vainajalta, joka oli riutunut monivuotiseen hivuttavaan tautiin.
Kotvan kuluttua avasi hän jälleen silmänsä. Hänen kuihtuneet huulensa kuiskivat jotakin, josta hoitajat puoleksi arvaamalla eroittivat sanat:
— Kuolen… isä Andreas…