Anu riensi luostariin.
Sairaan silmät vaipuivat raukeina kiinni ja hän makasi liikkumatonna pitkän aikaa. Sitten jaksoi hän jälleen silmänsä avata ja katsoi tyttäreensä pitkään.
Vihdoin kuiski hän hiljaa, ikäänkuin arastellen:
— Oletko… oletko sinä… hänen…?
Kyynelsilmin loi Anni surunriuduttamat kasvonsa maahan.
Vanhuksen kasvoille tuli tyytymätön ilme. Mutta sitten painoi hän silmänsä jälleen kiinni ja näytti miettivän jotakin, joka vaati kovaa ponnistelua.
Vihdoin palasi Anu isä Andreaan kera. Sillä isä Andreas oli jo niin vanha, ettei hän jaksanut enää liikkua saarnamatkoilla, ja oli aina tavattavissa kotosalla pyhän Olavin luostarissa.
Isä Andreas tunnusteli sairaan tilaa ja ilmaisi pudistamalla hiljaa päätänsä, ettei sairas enää tarvinnut muuta kuin hengellistä parannusta.
Sairas etsi katseellaan Anua. Kun tämä läheni, kohotti vanhus voimatonta kättänsä ja Anu tarttui siihen. Vanhuksen toinen käsi kohosi peitteestä sekin, ja hän loi tyttäreensä anovan katseen.
Mutta Anni katsoi häneen niin tuskallisesti, niin palavasti rukoillen, että vanhus päästi Anun käden, ja hänen molemmat kätensä vaipuivat hervottomina peitteelle.