Hän makasi hiljaa kotvan, ja yhä huolestuneempi ilme tuli hänen surkastuneille kasvoilleen. Vihdoin huokasi hän raskaasti ja virkkoi:
— Mihin sinä, tyttö parka, joudut?
Annin pää vaipui riipuksiin ja näytti kuin hän tuijottaisi hautaan.
Mutta hänen vierellään seisoi vanha isä Andreas.
— Lähde luostariin! virkkoi hän. Siellä on rauhan maja särkyneille sieluille.
Annin katse kohosi vitkaan, ja hänen silmissään oli syysaamun vaalakka kajastus. Hiljaa kuin haamu polvistui hän vanhan isänsä kuolinvuoteen ääreen.
Anu seisoi hievahtamatta paikallaan, oli kuin talviviima olisi käynyt hänen sieluunsa.
Mutta isä Andreas antoi vanhalle mestarille synninpäästön ja viimeisen voitelun, välittämättä kirkon kiroista. Ja ennenkun hän oli ehtinyt lähteä, oli vanhus kuollut.
— Tänään, virkkoi vanha munkki lähtöä tehden, — tänään se on
Henricus piispakin tuotu kotiin.
— Tuotu? kysäisi Anu oudosti.