— Niin, ruumiina. Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen, sanoi vanhus ja lähti.
Anu seisoi kauan eteensä tuijottaen. Oli kuin hänen sielunsa silmien edessä avartuisivat manan aavikot, joilta uhoi tuonen hyinen viima, niin että ajatuskin jähmettyi.
Hän loi katseen kasvatusisäänsä, joka makasi vuodepahnoilla, nääntyneenä kurjuuteen mieron tiellä, Anniin, joka tuijotti eteensä kasvoillaan viileä aaverauha, ja lopuksi jättikuvaan, joka tallasi kääpiötä jalkoihinsa.
Niinkuin salama olisi iskenyt hänen sieluunsa, tarttui hän yhtäkkiä kirveeseen ja hakkasi Henrikkuvan pirstaleiksi.
Eikä taiteen päivä säteillyt puoleen vuosisataan uutta valoa Suomen pimeihin kirkkoihin.