Toinen heistä oli kymmenen tai yhdentoista vuotias, toinen paria vuotta nuorempi. Arkoina ja itkettyneinä he jäivät seisomaan oven suuhun. Nuoremmalla oli sormi suussaan.
Tarkastelin ystävääni. Tuokioksi hänen silmiinsä ilmestyi pistävä tuikahdus, mutta se sammui heti lempeään, iloiseen hymyyn.
Katsoin uudestaan poikiin. Näiden pikku veljesten silmissä oli niin auttamattoman kaino madonnan ilme, että sitä etsii turhaan muiden kuin syvimmän salosopukan lasten silmistä.
Jos nämä lapset olivat palon sytyttäneet, oli se tapahtunut vahingossa, eikä ikinä mistään "kostosta". Mutta miksi he olisivat ensinkään tulta käsitelleet? Ja jos heille oli tullut vahinko, kuinka he olisivat voineet olla sitä tunnustamatta? Ei, se oli mahdotonta!
Nimismies loi Haukkaan kysyvän katseen. Minusta näytti, että hänkin epäröi katsellessaan poikia ja odottaessaan toisen arvostelua hänen päätelmistään.
Haukka iski nimismiehelle silmää merkiksi, että tämä antaisi hänen rauhassa toimia.
Hän nousi ja lähestyi poikia. Pelotellut pojat näyttivät tahtovan kyyristyä kasaan kuin vitsaa varovat koiranpennut.
Haukka silitti ja taputti nuoremman pojan päätä. Sitten hän kysyi toverillisesti, mahdollisimman arkipäiväisesti:
— Ovatko ne muistaneet antaa teille ruokaa?
Kaikista valtavin ja ihmeellisin lumovaikutus on väliin kaikkein arkipäiväisimmillä sanoilla. Mikään liikatunteellinen "rakkaus" ei varmaan olisi tehonnut poikiin niin kuin tämä yksinkertainen kysymys. Näytti ikäänkuin jotakin ahdistavaa putoavan pois heidän päältään. He tunsivat löytäneensä turvan ahdingossaan, ja herkin lapsen äänin he riensivät selittämään: