Hän siirtyi tarkastelemaan pappilaa ja Kettelin taloa, joiden tontit rajoittuivat Kännäriin.
— Kuinka kummalla nuo saatiin pelastetuksi? hän kysyi silmäillen talojen mustuneita seiniä.
Ne oli saatu suojelluksi kirkon ruiskulla, selittivät miehet. Omituista kyllä, tämä harras seurakunta oli uskonut kaikkivoivan Jumalan niin vähän välittävän omasta huoneestaan, että kirkon turvaksi ukkosen nuolia vastaan oli hankittu varsin nykyaikaiset palokalut. Niiden avulla oli naapurit saatu pelastetuksi. Kylän takalistolla sijaitsevia taloja ei valkea ollut hätyytellytkään.
Kännärin isäntä oli muiden miesten mukana Haukkaa seuratessaan lähemmin miettinyt tämän kaameaa otaksumaa, että hänen talonsa asuinrakennus olisi sytytetty erikseen. Yhtäkkiä hän kysyi:
— Mutta mikäs ulkoriihen sitten sytytti?
— Niin, sitä minäkin ihmettelen, vastasi Haukka.
Miehet kertoivat, että keskellä paloa, hätää ja hälinää oli yleiseksi hämmästykseksi huomattu mainitun riihirakennuksenkin olevan valkean vallassa. Tuuli oli tosin ollut kova, mutta ihmeitten ihme oli, etteivät takimmaiset talot, eivätkä muut riihet pitkin peltoja, olleet ensinkään missään vaarassa. Kännärin riihi, joka oli kauimpana peltojen perillä, se yksin oli syttynyt.
— Jumalan valkea se oli! Jumalan valkea! Siinä on kyllin syntisille ihmisille ihmettelemistä! kuului silloin kimeä, uskonpauhuinen ääni miesjoukon takalistolta.
Vanha, laiha variksenpelätti leveässä röijyssään! Hänkin oli saapunut paikalle. Haukka vilkaisi hymähtäen minuun ja kysyi sitten miehiltä:
— Mistä sinne ulkoriihelle mennään?