Miehet lähtivät, vakaasti ja hitaasti, joukolla tietä näyttämään. Me kuljimme kylänraittia läpi kylän, jossa oli lähemmäs kymmenkunta taloa yhdessä rykelmässä. Sitten tulimme pelloille, jotka olivat aitaillut pieniin tilkkuihin, sillä eri talojen peltokappaleet olivat toistensa lomissa mitä somimmassa epäjärjestyksessä.

Matkan varrella oli monia olkikattoisia latoja ja riihiä. Mutta vasta peltojen perillä, missä Kännärillä oli isompi peltotilkku ja sen reunassa riihi, oli tuli tehnyt tuhojaan.

Koiraansa talutusnauhasta pidellen pysähtyi Haukka tuhka- ja hiilikasan ääreen, kaameasti ammottavan uunin lähelle. Siitä hän loi pitkän katseen kylää kohden.

En ollut koskaan nähnyt ystävääni niin tyhmän näköisenä. Hän seisoi siinä ja tuijotti pitkän aikaa, mutta ei ilmeisesti lopulta nähnyt mitään. Koko hänen ajatusjuoksunsakin näytti pysähtyneen.

Vihdoin hän osoitti jälleen elonmerkkejä. Hänen avuttomasti harhaileva katseensa suuntautui ensin tuhkakasan takana humisevaan metsään. Sitten hän silmäsi pisteaitaan, joka palaneen riihen nurkalta juoksi kylään päin.

Aidan takana heilimöi parhaillaan pitkäkasvuinen ruis. Muut läheiset peltotilkut olivat joko kesantona tai matalampana orastavassa kevätkylvössä.

Ikäänkuin vaistomaisesti Haukka meni pisteaidan varteen, nojasi siihen kyynärvarsillaan ja tähysti ruispellon ojaan. Minä seurasin häntä ja hänen katsettaan.

Oja kasvoi heinää aivan täydeltään, ja siniset elokaunokit pilkistelivät ruispellon olkien lomista. Kärpäset ja mehiläiset surisivat ojanurmen tuoksuvissa kukissa, ja loitommalla liiteli iso vaaleanvihreä apollo-perhonen. Olin pääsemäisilläni oikeaan maalaiseen suvitunnelmaan.

Mutta ystäväni ei tarkastellut kukkia, ei perhosia eikä muita hyönteisiä.

— Katsos, siitä on joku kulkenut tai luultavimmin kontannut aivan äskettäin, hän sanoi minulle.