Minäkin katsoin ojaan toisella silmällä. Siitä oli tosiaan joku kulkenut ja kyntänyt vahvaan heinikkoon syvän vaon. Jälki oli aivan veres, sillä taittuneet heinänkorret eivät olleet ensinkään kuivuneet.
Ystäväni alkoi innolla tarkastella pisteaidan ylimpiä aidaksenpäitä edessään. En tiedä, näkikö hän niissä mitään erikoista, mutta minä olin hänen kasvoissaan näkevinäni metsäkoiran sokeaa intoa, kun se näkee isäntänsä ottavan pyssyn olalleen. Se hyppelee ja touhuaa tolkutta ympäriinsä, kun ei vielä tiedä, minne päin lähdetään.
Aidanselkää tarkastellessaan ystäväni tuli silmänneeksi myöskin pientareelle aidan ylitse. Yhtäkkiä hän hypähti aidan yli niin ripeästi kuin vainolaistaan ahdistava villi. Hän harppasi niin innoissaan, että Silmä oli vähällä kuristua talutusnuorassaan, ennen kuin ehti jäljestä.
Yli päästyään hän kumartui ja otti maasta jotakin. Hänellä oli kädessään tulitikkurasia. Varovasti, ikäänkuin verenmyrkytystä peläten, hän piteli sitä molemmista päistä peukalonsa ja etusormensa äärimmäisten kärkien välissä.
— Tulkaa katsomaan! hän huusi miesparvelle.
Miehet lähestyivät suut uteliaisuudesta ammollaan, mutta pian he murahtelivat pettyneinä:
— Tulitikkurasia!
— Oletteko ennen nähneet tällaisia tikkuja? kysyi Haukka.
— Ovatko ne sitten tulitikkuja kummempia?
— No, eivät juuri, vaikka ovatkin hyviä. Mutta ne ovat kuopiolaisia.
Hallmannin tikkuja Kuopiosta täällä maan länsirannikolla!