Suunnattoman suuret kalliolohkareet nojautuivat vastatuksin, niin että niiden välissä oli ammottava aukko. Tummana ja tarumaisen kaameana tämä luola ammotti jo loitolle vastaamme.
Silmä seisoi luolan suulla ja haukkui äkäisesti. Se tuijotti luolaan silmäänsä räpäyttämättä. Hypähti tuon tuostakin, ikäänkuin näkymättömiä nuolia väistäen, mutta ei silloinkaan kääntänyt silmiään luolasta. Ja haukkui herkeämättä.
Lähestyimme varovaisesti luolaa. En voi olla tunnustamatta, että kaarsin muista hieman syrjään, kallionlohkareitten suojaan. Ettei vain surmannuoli ensiksi sattuisi minuun!
Haukka meni arastelematta koiransa luo. Minä rohkaisin mieleni ja menin perästä. Odotin näkeväni sen, jota etsimme, joko uhaten meitä tai kyyröttäen arkana jossakin luolan perimmässä kolkassa.
Tähystelin ja tuijotin luolaan. Mutta en erottanut mitään. Näin vain syvän, ammottavan kuilun, joka peremmältä hämärtyi hämärtymistään, pimeni pimenemistään. Ja näytti jatkuvan loputtomiin.
Jännittyneen odotuksen jälkeen tämä tyhjyys alkoi tuntua hieman naurettavalta. Muistin tarinan salakäytävästä, joka luolan aarresaleista muka vei mantereelle. Tuumailin ääneen:
— Se on mennyt mantereelle salakäytävää myöten…
— Eikös mitä! väitti muuan saarelainen vastaan.
— Mahdoton on mahdotonta, selitti toinen. — Mutta se on piiloutunut luolaan.
Nämä saarelaiset ottivat asian vakavasti ja niin tein minäkin.