Olin näkevinäni hänen kyyryisillään luikkivan pitkin ojaa ja tuon tuostakin vilkaisevan kylään, josta hän kenties kuuli tulipaloon heränneitten ihmisten hälinää.
Ojaa myöten loikki Silmä aina ruispellon ulkoreunaan saakka ja harppasi siellä aidan yli metsään.
— Seh, Silmä, seh! huusi Haukka.
Ja Silmä odotti. Metsässä ei meidän olisi ollut ajattelemistakaan pysymistä jäljillä, jollei Silmä siten olisi vähän väliä odottanut.
Metsiä myöten Haukka johdatti meidät siten monimutkaisessa kaaressa kylän ympäri. Jouduimme lopulta niin lähelle kirkkoa, että näimme sen ruskeanharmaat seinät petäjikön tyvien lomitse. Siitä jatkui retki pitkin vuorenrintamaa, joka ulottui yhä loitommalle salmenrantaa kohden. Siintävä salmenpinta pilkahteli jo silmiimme metsän lomitse.
Silloin kuulimme räyhäävää haukuntaa mäenrinteen alta. Silmä oli pysähtynyt korkeitten, jyrkkärintaisten kalliolohkareitten juurelle ja alkanut siellä haukkua.
— Se kuuluu Viikinluolasta, selittivät miehet.
Viikinluolasta! Tarujen rosvopesästä! Oliko Silmä löytänyt syyllisen sieltä? Vieläkö vanhat viikingitkin kummittelivat tällä muinaismuistoissaan elävällä saarella?
5. Luku.
Hengästyneinä ja jännittyneinä lähestyimme tarujen rosvoluolaa.
Jokainen hermo oli kireällä.