— Virkakoiria talutetaan nauhasta, virkkoi Haukka koppavasti. — Minun
Silmäni osaa odottaa.
Hän osoitti tuimasti tulitikkurasiaa sormellaan.
— Silmä, uh!
Silmä syöksyi rasian ääreen ja nuuski sitä innoissaan. Kohotti sitten päänsä, katsoi herraansa ja liehutti kysyvästi häntäänsä.
— Uh! vastasi Haukka.
Silmä nuuskahteli ja usahteli touhuissaan pientareen nurmikolla ja kimmahti kohta keränä ruispellon ojaan. Haukka riensi jälkeen ja me muut yhdessä perästä.
Heinä oli ojassa niin korkea ja vahva, että Silmä olisi pian peittynyt meiltä näkymättömiin, jollei sen olisi täytynyt loikkia paksuimpien heinäpensasten ylitse. Juoksujalkaa me seurasimme häilyvää kippurahäntää ja vaaleanhallavaa karvatukkoa, joka tuon tuostakin kimmahteli heinikon latvojen ylitse. Ojan päähän päästyään Silmä poikkesi näkymättömiin. Mutta Haukka huusi samassa:
— Seh, Silmä, seh!
Ja kun mekin ehdimme ojan päähän, näimme Silmän siellä läähättäen seisovan ja odottavan. Se haukahti iloisesti meidät nähdessään ja lähti taas jatkamaan juoksuaan.
Se poikkesi raja-aidan vartta kulkevalle ajotielle. Mutta se ei juossut tietä, vaan alinomaa nuuskien jatkoi loikintaansa pitkin heinikkoista ojaa, joka oli tien ja ruisvainion välissä. Näki selvästi, että kulkijalla oli ollut syynsä hiipiä salassa.