Pappi nauroi makeasti tai oikeammin ilkikurisesti ystäväni uudelle arvonimelle. Mutta itse asiassa se oli aivan oikeaa ja viatonta kielenkäyttöä. Sillä niin kuin koira, joka seuraa poliisia, on poliisikoira, niin poliisi, joka seuraa koiraa, on koirapoliisi.
Köksälle sanottiin, että hän toisi vaimon sisälle. Tämä näyttäytyikin kohta ovella. Leveä röijy, ristikko sisällä. Vanha tuttu variksenpelätti, joka jo pari kertaa oli avannut suunsa ja todistanut. Varmaan hänellä oli enemmänkin sydämellään.
Eukko astui epäröiden sisälle. Luulenpa, että hän arasteli virallista sielunpaimentaan. Tämän ylemmyys varmaankin tuntui vaikuttavan häiritsevästi tehtävään, jota varten hän oli tullut. Eukko vilkuili ja yskähteli, tuskin muistaen edes niiata.
— No, mitäs se Karukka haluaa? kysyi pappi.
Ilmeisesti eukko olisi halunnut puhua koirapoliisille yksin, mutta nyt hän joutui puhumaan papille. Se hämmensi häntä, mutta juuri hämmennys pakotti hänet ponnistamaan kaikkensa päästäkseen voitolle itsestään. Siitä hän innostui puhumaan entistäänkin kimeämmällä äänellä:
— Sitä minä… sitä… että turha on sitä Kännärin asiaa maailman viisaitten työntyä tutkimaan! Yksi on, yksi ainoa, joka sen on tiennyt jo kuusikolmatta vuotta…
— Kuusikolmatta vuotta! Kuka sitten? kysyi Haukka uteliaana.
— Hän, joka sen on tiennyt jo aikojen alusta…
— Mutta mitä tarkoitatte sitten kuudellakolmatta vuodella? kysyi Haukka.
— Sitä, vastasi eukko hämillään, — että silloin sen jo tiesivät hänen valittunsakin.