— Mitäkö tapahtui? kertasi eukko. — Kuusikolmatta vuotta sitten alkoi Ristiniemen kapteeni ennustaa tätä Kännärin paloa, paunasi siitä lakkaamatta, maatessaan rujona ja rampana vuoteessaan.
— Hm, silloinko hän tuli rammaksi?
— Silloin.
— Kuinka sitten?
— Oma veli runteli Luolavuoren rinteellä. Oma veli runteli, tämä Kännärin isäntä. Herra häntä armahtakoon! Kumpikin katsoi omakseen sitä Luolavuoren vierua, ja Ristiniemen kapteeni pani renkinsä sieltä hirsiä hakkaamaan. Tämä Kännäri säntäsi hänkin sinne miehineen, ja siellä syttyi sota ja tappelun tuoksina. Tappelussa Ristiniemen kapteeni suistui alas jyrkältä rinteeltä, oma veli oli sysännyt. Ja oli kapteeni pomppinut kuin koppi kivestä kiveen, loukosta toiseen. Tiedottomana toivat hänet kotiin, ja siinä oli katkennutta käsivartta ja kylkiluuta, ja selkärangankin sanoivat taittuneen. Eikä noussut sen jälkeen kapteeni vuoteestaan, oma veli oli hänet siihen tuominnut.
Hartaalla, mutta kumman kirvelevällä liikutuksella eukko jatkoi:
— Ja lakkaamatta, jos vain kuka oli kuulemassa, pauhasi rampa vuoteestaan: Jumalan valkea on vielä polttava hänen talonsa, taivaan tuli tuhoava, ettei jää hirttä hirren päälle, ei hirttä hirren päälle… niin että lopulta alkoi kipinöidä silmissä ja kyteä kaikkien kyläläisten mielissä, ja monet sukupolvet tulevat sen kostonhuudon muistamaan. Kahdeksan pitkää vuotta sai Ristiniemen vanha kapteeni maata vuoteen omana, mutta ei lakannut hän taivaan kostoa huutamasta, hänen, jonka kosto on. Eikä tullut sovintoa veljesten välille, vaan kostoa huusi ja Jumalan valkeaa ennusti autuas kapteeni vielä ennen lähtöään.
Eukko alkoi nyyhkyttää.
— Vanhurskaan rukous voi paljon, jatkoi hän hieman tyynnyttyään. Tämä Kännärin isäntä sai ampujaisen kohta veljensä kuoltua ja sai kahdeksantoista vuotta maata vuoteen omana. Ristiniemen kapteenin poika luki tohtoriksi vai miksi rovisoriksi lie lukenut, myi perintötalonsa ja muutti muille maille näiltä veljesvihan kirokedoilta. Muilta nuoremmilta koko asia unohtui. Hiljaisessa mielessään vain vanhat muistelivat vainajan kostonhuutoa ja ennustusta, eivätkä siitä sanaakaan puhuneet. Mutta ihmeellisesti se vihdoin toteutui, ihmeelliset ja tutkimattomat ovat hänen tekonsa.
Saatuaan sydämensä kevennetyksi vanha vaimo itki hiljaa huojutellen laihaa ruumistaan ja sulin mielin ja leppyneenä koko maailmaa kohtaan. Kohteliaasti Haukka kiitti häntä tarinastaan.