— Jos Ristiniemen kapteeni vielä eläisi, niin tässähän olisi aihe epäluuloon häntä kohtaan, tuumaili pappi eukon lähdettyä.
— Entä hänen poikaansa kohtaan? rohkenin minä kysyä.
He istuivat molemmat kotvan äänettöminä, niin ystäväni kuin pappikin. Pappi ja minä odotimme Haukan vastausta. Mutta hän ei näyttänyt huomautustani ottavan ensinkään huomioon.
— Tiedetäänkö kapteenin pojasta mitään? hän kysyi vihdoin.
— Hän lienee apteekkarina jossakin Savon puolella, vastasi pappi.
Minä tunsin aivan kuin kirkkaan välähdyksen sielussani. Muistin kuopiolaisen tulitikkurasian, joka ystävääni oli niin kiinnostanut. Tähystelin tarkasti Haukan kasvoja, mutta en huomannut niissä mitään erikoista ilmettä. Ainoakaan hermo ei näyttänyt värähtävän. Ei suinkaan hän ollut unohtanut tärkeää rasiaa?
Minusta tuntui sopimattomalta kysyä tai mainita siitä mitään, sillä ystäväni ilmeisesti vältti katsettani. Nähtävästi hänestä oli väärin ilman perusteita suunnata epäluulojaan niin aroille aloille.
Vaimon sanat, että palojuttua oli turha tutkia, näyttivät muuten toteutuvan täydelleen.
Me lähdimme mantereen puolelle ja tiedustelimme koko illan, oliko siellä nähty ketään, johon epäluulomme olisimme voineet kohdistaa.
Kyselimme tarkoin kaikista ihmisasunnoista eri teiden varsilla, joita kylästä lähti. Tiedustelimme puhelimellakin kaikista lähimmistä majataloista, arvellen, että hän olisi siellä näyttäytynyt päivällä, vaikka täällä liikkuikin yöllä. Mutta missään ei hänestä tiedetty mitään.