Hän oli kadonnut jäljettömiin. Kaikki tiedustelumme näyttivät turhilta.
7. Luku.
Haukalla oli asioita, jotka vaativat hänet seuraavaksi päiväksi kaupunkiin. Höyrypursi lähti sinne aamulla anivarhain.
Sitä paitsi hän heitti vielä viimeisen toivonsa juuri tähän purteen. Vaikkei Riitarannalla kukaan ollutkaan pannut merkille, että ketään epäilyttävää henkilöä olisi tullut tai mennyt purrella, niin saattoihan olla jäljellä joku mahdollisuus. Saattoihan olla, että hän oli tullut ja mennyt huomaamatta, ja tietysti hän ei tahtonutkaan herättää huomiota.
Vietimme iltayön majatalossa ja aamulla puoli neljän aikaan olimme jälleen purren kansisalongissa. Sen nimittäin täytyi varhain kuljettaa maalaisia kaupunkiin.
Haukka paloi halusta päästä kapteenin kanssa juttusille. Mutta olisi ollut rauhatonta keskustella ulkosalla kannella, ja Haukan kannalta olisi myöskin ollut kömpelöä kutsua kapteenia luoksemme.
Meidän ei sentään tarvinnut kauan odottaa tilaisuutta. Kapteeni oli kuullut, millä asioilla liikuimme ja tuli itse juttusille.
— No, mitäs herrat pitävät Pyhäsaaren muinaismuistoista? hän kysyi.
Haukka silmäsi kysyvästi häneen.
— Tarkoitan eläviä muinaismuistoja, selitti kapteeni. — Tuskinpa he perimmältään lienevät ihmisiä kummempia. Kullakin on vain oma hajunsa, tuumi ystäväni. — Ai, herra katsoo ihmisiä koiransa kannalta!