— Viime kesänä. Ja hienossa naisseurassa! Hieno oli silloin mieskin. Puku aivan räätälin silitysraudan jäljiltä. Nyt se oli epäsiisti ja kulunut. Eikö lie ollut sama puku.
— Matkustiko hän silloinkin näille tienoille?
— Ei.
— Mihinkäs sitten?
— Ei oikeastaan mihinkään. Tuli vain mukaan naisensa kanssa, ja juomia oli kovasti eväinä. Niitä hoitelivat tässä samassa salongissa. Kyselivät, onko jossain kievaria rannalla. Kun neuvoin, että Tammilahdessa on, jäivät sinne maihin. Kievarissa olivat vuorokauden juopotelleet ja rähjänneet. Seuraavana aamuna palasivat.
Minä tunsin suurta pettymystä kapteenin kertomuksen johdosta. Mieleeni oli alkanut juurtua unelmallinen ajatus, että Ristiniemen kapteenin poika piili koko salaperäisen murhapolton takana. Mutta nyt tuntui unelmani särkyvän. Sillä kuinka joku savolainen apteekkari olisi tullut tänne länsirannikolle moisille retkille?
— Naisen, jatkoi kapteeni, — olin nähnyt ennen tarjoilijattarena Commerce-hotellissa. Kun väkevien tarjoilu on nyt lopetettu, ovat siitä ammatista monet antautuneet seikkailuun.
— Entä mies? kysyi Haukka. — Minkä näköinen hän oli?
— Vaaleaverinen, kookkaanpuoleinen. Kasvoissa oli jotakin onttoa, auhtoa, ikäänkuin liiaksi tuuletettua, niin että hän näyttää verettömältä, vaikkei silti laihalta. Molemmilla eri näkemillä hän oli muuten aivan erilainen käytökseltään. Viime kesänä rehentelevä, melkeinpä röyhkeä, virallisen varma, mutta samalla ikäänkuin väijyvä katseeltaan. Tuppautui silloin mielellään juttelemaan, etenkin politiikasta. Nyt mies oli arka ja hiljainen, painautui melkein piiloon konehuoneen nurkkaan, maalaisten joukkoon, ei liikkunut sieltä mihinkään ennen kuin perille päästyään pujahti matkoihinsa. Näytti aivan kuin pelkäävän tuttujen tapaamista.
— Sanoitte hänen olevan vaaleaverisen ja kookkaan, huomautti Haukka. —
Kuulkaas, tunsitteko Ristiniemen kapteenin?