Pyhäsaareen! Pukeutuessani juolahti mieleeni, että lehdessä oli ollut lihava teho-otsake, jossa Pyhäsaaren nimi mainittiin. Sieppasin lehden ja istahdin silmäilemään. "Suuri, salaperäinen tulipalo Pyhäsaarella", oli yläotsakkeena suurilla kirjaimilla kahdella palstalla ja alaotsakkeet kertoivat koko uutisen sisällyksen: talo palanut kokonaan, vanha, halvaantunut isäntä jäänyt liekkeihin, neljä sikaa ja viljavarasto palanut, palon alku salaperäinen. "Murhapolttoko?" Tähän kysymykseen päättyi otsakesarja. Itse uutisesta ehdin silmätä vain loppurivit: "Paikkakunnalla on liikkeellä tästä salaperäisestä tulipalosta mitä kummallisimpia juttuja, joiden todenperäisyys tai perättömyys tänään pidettävässä poliisitutkinnossa selvinnee."
Samassa suhahti auto tuututtaen pihaan. Kohta vilisi metsä silmissäni tien molemmin puolin, niin etten puita ehtinyt erottaa. Ja kaupungista palaavien maalaisten pelästyneet hevoset peittyivät tien varsilla paksuun tomupilveen.
Kuka minua sitten kiidätti tällaisella kumman vauhdilla? "Hast du
Haukka gesehen?" on eräällä hyvällä toverillani tapana kysyä.
Kuka oli Haukka? Hän oli yksityisetsivä, tämän tarinan sankari. Hän ja hänen "Silmänsä".
Jos koira konsanaan on miehelle kunniaksi, niin haukansilmä oli totisesti Haukalle kunniaksi. Sillä Silmä ei ollut mikään saksalainen paimenkoira, kuten viralliset poliisikoirat, vaan oikea lappalainen pystykorva, porokoira, jonka Haukka itse oli kouluttanut.
Kun olen sanonut, mikä Silmä oli, olen kenties hänen isännästäänkin sanonut tärkeimmän.
Salapoliisikertomuksen reseptiin taitaisi tosin kuulua, että esittäisin sankarin puolittain noidaksi, puolittain tiedemieheksi, ylipäänsä joksikin mystilliseksi olennoksi. Mutta minua on kaiken ikäni kohdannut se kova onni, etten ole tutustunut muihin kuin rakenteeltaan varsin tavallisiin ihmisiin. Ja Haukkakin oli varsin tavallinen, iloinen ja reipas herrasmies. Sittenpähän näette, kun esittelen hänet tavattaessa!
Minä olin jo poikana tutustunut häneen. Siihen aikaan meillä vielä oli (helläluonteisten tyttöjemme tarpeeksi) sotaväkikin, ja ystäväni oli torvensoittajana savolaisessa tarkk'ampujapataljoonassa. Meitä vetivät yhteen kirjalliset harrastukset, vaikka makumme kävikin huomattavasti eri suuntiin. Hänellä oli paljon valikoivampi aisti kuin minulla. Minä luin mitä käsiini sattui, mutta rakastin varsinkin rakkausromaaneja. Hän puolestaan jakoi kirjallisuuden neljään luokkaan: rosvoromaaneihin, intiaaniromaaneihin, historiallisiin romaaneihin ja rakkausromaaneihin. Luokat olen luetellut arvojärjestyksessään. Ensimmäinen luokka oli hänestä verrattomasti paras, ja viimeinen ei kelvannut mihinkään. Nykyisin, kun hän on syventynyt rikosromaaneihin luonnossa, hän harrastaa psykologiaa ja sille läheisiä luonnontieteen haaroja, vieläpä historiaa ja monistista filosofiaakin.
Kun suomalaiset pataljoonat hajoitettiin, hän antautui poliisialalle. Oli aluksi kotvan järjestyspoliisinakin. Mutta se ei häntä tyydyttänyt. Häntä viehätti enemmän etsivän poliisin omavaraisempi toiminta. Hän saikin siirron ja toimi menestyksellä aikansa. Mutta takavuosina, kun poliisilaitoksen toiminnalla oli jokaista rehellistä suomalaista niin tympäisevä valtiollinen väritys, ei reipasta ystävääni kruunun leipä enää maittanut.
Poliisilaitoksessa hän oli kiintynyt poliisikoiriin niin suuresti, että tavallisella rohkealla reippaudellaan oli alkanut tuumia, jotta tarvitsikohan niiden välttämättä olla ulkolaista rotua. Hän oli kokeillut useammillakin kotimaisilla koira-tyypeillä, mutta huomannut lappalaisen pystykorvan taipuvaisimmaksi poliisitehtäviin. Hän oli muutaman porokoiran opettanut niin taitavaksi, että sille hänen kehumansa mukaan oli maksettu melkein yhtä suuri palkka kuin hänelle itselleenkin.