Sitten, kun hän muutamassa rikosjutussa oli joutunut venäläistyttämisjärjestelmän puristukseen, hän otti eronsa koirineen. Ja siitä pitäen Haukka (joksi hän vaatimattomasti oli suomentanut entisen Adler-nimensä) Silmänsä kera vietti varsin vapaata ja riippumatonta elämää.
En oikein muista, kumpiko meistä ensin tuli maininneeksi, ettei meidän rehottavassa suomalaisessa kirjallisuudessamme vielä ole, paitsi muuatta humoreskia, ainoatakaan varsinaista etsivätarinaa. Ainakin hän oli sangen innostunut asiaan. Hän jutteli minulle monia ihmeellisiä tarinoita Silmästään, niin ettei muka muuta kuin kirjoittaa. Mutta ne tuntuivat minusta siinä määrin pelkiltä kaskuilta, etten voinut kiinnostua asiaan.
Kerran tulin hänelle maininneeksi, että hän joskus ottaisi minut mukaan, sillä saattaisi olla sangen huvittavaa nähdä Silmää toimessaan ja voisi muutenkin kenties panna merkille jotakin kiinnostavaa.
Nyt hän oli sen muistanut. Ja uteliaana minä lähestyin autollani laivarantaa. Mitähän merkillistä hänellä oli tekeillä?
Olin ehtinyt niin aikaisin, että sain pari minuuttia odottaa häntä. Mutta kohta tuli tuiskuna ajuri, ja ystäväni vihreänharmaa metsästystakki ja samanvärinen lakki näkyi rattailla.
—— Terve! Jopa jouduit! hän huusi lähestyessään.
Rattailta astui alas ensin Silmä, sitten itse Haukka. Silmä seurasi kyllä visusti isäntäänsä vapaanakin, mutta hetken tärkeyden vuoksi se oli talutusnuorassa.
Koirakin näytti ymmärtävän, että oli tärkeää tekeillä. Se tuli korvat terhassa, minkä talutusnuoralta pääsi, ja nuuskaisi hyvin hanakasti housujani, mutta tutuksi tunnettuaan liehutti ystävällisesti pörröistä kippurahäntäänsä vaaleanhallavalla peräkannellaan.
Astuimme höyrypurteen. Silmä varovasti edellä, korvat ja häntä etukäppyrässä. Jäljestä lyhyehkö, ketterä Haukka, ja minä joukon jatkona.
Silmä kytkettiin purren suurehkon konehuoneen nurkkaan, ja se näytti hyvin loukkaantuneelta ja tyytymättömältä, kun me poistuimme yläkannelle, jättäen hänet siihen maalaisten joukkoon.