Istuuduttuamme vastatusten höyrypurren pieneen kansisalonkiin loin ystävääni kysyvän katseen. Hän vain hymyili minulle, veti taskustaan sikarikotelonsa ja tarjosi minulle baharabatin, joita hän aina poltti. Mutta hänen silmiensä iloisessa tuikkeessa oli aina jotakin pistävää, kirpaisevaa.
—— Sekö tulipalo se on? kysyin.
—— Se, vastasi hän kuin ohimennen.
— — Mihin kummallisiin juttuihin uutisen lopussa viitattiin?
—— En tiedä vielä muuta kuin mitä oli lehdessä. Eikä tiennyt paljoa seurakunnan pappikaan, joka minut kutsui puhelimella. Hän oli asiasta kovasti kuohuksissaan, koska valkea oli pahoin uhannut pappilaa. Palo oli syttynyt riihirakennuksesta, jota ei ole lämmitetty puoleen vuoteen. Murhapoltto siis, mutta syyllisestä ei ole niin mitään vihiä, yhtä vähän kuin rikoksen syystäkään.
Haukka tuntui ottavan asian jotenkin kylmäkiskoisesti. Mutta lehden viittausten vuoksi se herätti minussa uteliaita aavisteluja. Ja olinhan saava olla omin silmin näkemässä.
2. Luku.
Ihana oli laivamatka kauniina ja kirkkaana kesäpäivänä pitkin
Länsi-Suomen satasaarista, tuhattutkelmaista, muistorikasta rannikkoa.
Päästyämme hyvään matkavauhtiin tuli purren ystävällinen, puhelias kapteenikin kansisalonkiin kahville. Pakina kääntyi itsestään tämän rannikon historiallisten muistojen runsauteen, ja kapteeni tuntui tuntevan kaikki vanhat tarinat purtensa liikkumavesillä. Tuli siinä mainituksi matkamme määränpääkin.
— Pyhäsaari? tuumin. — Olisi hauska, jos joku kerran tutkisi, mistä kaikki tällaiset "pyhät" paikannimet ovat saaneet alkunsa.