Pahoja aavistellen riensimme apteekkiin. Siellä ei ollut ketään asiakkaita. Apteekkari seisoi muutaman suljetun kaapin ääressä ja avasi kiireesti pulloa.
Juoksujalkaa riensin tiskinkulman ympäri hänen luoksensa, mutta hän ehti kohottaa pullon huulilleen.
— Lääkäri! Missä on puhelin? minä huusin hädissäni.
— Se on turhaa, sanoi apteekkari ylpeästi. — Tietäkää, että apteekkari tuntee myrkyt!
Minä riensin konttorihuoneeseen ja soitin lääkärille. Palatessani tapasin apteekkarin seisomassa lääkehyllyn reunaan nojaten.
— Se on nyt täytetty! Olen aina muistanut isäni kirot ja kostonhuudot vielä kuollessaankin. Tulikirjäimin ne ovat leimunneet ja palaneet mielessäni, vaikkei minussa itsessäni ollut miestä tekoon. Mutta tämä aika on koston aika. Korkeina leimuavat koston liekit kaikkialla, ja huipuilta pohjasakkojaan myöten riehuu koko yhteiskunta myrkyllisestä kostonhimosta. Jollei ole miehiä mihinkään muuhun, niin on ainakin kostoon, millaiseen tahansa. Kostonhengetär toi luokseni miehen, joka viritti ja lietsoi liekin uuteen paloon, toi käsiini… aseen… ja… minä… kostin. Koston liekki… on… Jumalan valkea! Jumala itse… on… viha… ja kosto…
Kun lääkäri vihdoin saapui, hän saattoi ainoastaan todeta, että apteekkari oli kuollut.
— Loppu —