— Joko tippuu? päätä kääntäen äännähti Salli.
— Tippuu, tippuu…
Ääneti kuunteli Ville. Ääneti kuunteli, kuuntelevinaan ei ollut. Vasta kun puheenvuoron itselleen huomasi tulevan, vasta silloin päätänsä käänti. Kummastellen kysäsi, kuin ei olisi asiata aavistanutkaan:
— Mikä tippuu?
— Viinapa näkyy tippuvan, sanoi Salli totisena torven suuta tarkastellen.
— Ai, viina! Se sulonen vipelekö sieltä norahtelee? No, voi sinä turkasen tulen mukula, sinä hertanen liemen herukka! Sinäkö sittenkin siellä noksahtelet, ja minä kun luulin uurmaakarin työpajaan joutuneeni.
— Jopahan rupesi tipahtelemaan, saneli verkkaisasti Antti, typerä mies, joka ei koskaan toisten tuumia tajunnut.
— Noin, ihasteli Ville. Noin sen meidän hyvän emännän askeleet rasvasta tihahtelevat ja minä vaivanen mato ja matkamies kun en vielä pääse kokijaisille! On niin riivatun pienonen pisara vasta korvikon uurteessa. Oikein vedet suuhuni herahtelevat ja huuleni käyvät lerpalleen.
— Tuleepas pois, sanahti Salli sekaan.
— Niin! jatkoi Ville. Niin se viinakulta herakasti helmeilee ja tulen loisteessa hopeankarvaisena välähtelee! — Sinä viina, sinä makoisin ryypättävä tässä matoisessa maailmassa, herahtele sinä vaan ja anna meidän pian tuntea ihanata esimakuasi. Korkealle roihahdelkaa tuliset kielet ja kipakasti nuoleksikaa tämän rikkaan emännän kirkasta kuvetta!