— Asetu hyvä mies vähemmälle! saneli Salli, totinen mies. Kyllästyttää tuo jo saarnasi alkaa. — Laulakaa paremminkin joku lysti laulu. Eli sinä Ville, sinä maailman mainio vihellysmestari, hujauttele nyt meille joitakuita suloisia jätkän säveleitä.
— Viheltäisin jos joutaisin, mutta ei malta, ei malta, veikkoset. Tuntuu jo kuin hutikassa oisin, kuin päätäni viepoittaisi väkevä voima. Hih, kohta se elämä taas meille ruusujaan ja kukkasiaan jakaa!
Pystyyn hypähti Ville, kätensä lanteilleen asetti, jalkaa ensin maahan mallasi ja vihdoin niitä ristiin heitteli.
Viina se vipele, että aih voih voih, Viina se vipele, että aih voih voih.
Kuin hullun töille viisas mies, niin nauroi Salli. Väkisten näytti nauravan. Viimein virkkoi:
— Siinä se on yksi Jumalan mieliharmi tässä maailmassa. Vihellähän nyt mokoma hansvärkkäri meille vähäsen.
Viina se vipele, että aih — —
Siihen seisottui laulu, siihen tanssi. Salli ja Antti seisomaan sinkosivat, valmiina mihin vaikka.
Iivo, Sallin poika, mukana oppilaana oleva, juoksi saaren rannalta päin, puita sylissä. Hätäisenä juoksi, hätäisenä virkkoi:
— Vene on tulossa tänne päin!