— Pakoon ovat pötkineet, arveli lautamies.
— Jokohan olivat niin arkoja?
— Arvele sitä! sanoi lautamies. Sen ne ovat tehneet ennenkin.
— Vasta ne ovat olleet, koska tuli vielä kattilan alla liekehtii, tuumaili siltavouti.
— Kunpa ne olisivat edes niin rohkeita, että uskaltaisivat vähän pitää puoliaan, täytyisi niille antaa edes vähän miehen arvoa. Mutta pelätähän sitä täytyy, kun ei tiedä olevan edes oikeuden pisaraakaan puolellaan.
— Mitähän sille laitokselle tehdään? kysyi siltavouti.
— Mitäpäs sille muuta kun tirskut maahan vaan ja tavarat takavarikkoon.
Holsti oli vallesmannin matkueen puhellessa hiipinyt pois pensaan ja kiven välistä ja sitten jatkanut hiipimistä vallesmannin venheelle, joka oli puiden suvannossa.
Villeä oli huvittanut kuunnella ryöstöretkeilijäin puhetta, eikä hän siis niin tarkalleen ollut tullut mielessään pitäneeksi omaa asiaansa. Viimein hän kuitenkin katsoi hyväksi ruveta lähtemään. Mutta hän sattui olemaan tällä kertaa semmoisella päällä, ettei niin kovin suuresti välittänyt turhamaisesta varovaisuudesta. Vai lienee ehkä hyvinkin välittänyt, itsepähän lienee tiennyt. Mutta käytännössä hän sen pani sillä lailla toimeen, että liikkeelle lähdettyään ensin vähän niinkuin hypähti — sillä sille hän ei mitään voinut, että pohkeissa tuntui olevan niin paljo ponnistavaa voimaa. Sen voiman laita oli taasen sillä tavalla, että se salli miehen vähän hoiperrehtaakin — ja siksi ei ollut ollenkaan väärin tehty Villeltä, jos hän hoipertui ja puski näreikköä niin kovasti, että sen kuuli vallesmannikin.
Mutta silloin Ville säikähti ja siitä seurasi, että hän ei muistanut hutikassa olevansakaau. Ja hutikkakin säikähti, ja siitä seurasi, että se ei muistanut Villessä olevansakaan.