Kun Ville jätti hutikkansa, jäi hänelle ainoastaan hätä. Ja se hätä vei Villeltä kaikki ajatukset ja rupesi niiden sijaiseksi ja rupesi Villeä viemään vallesmannin veneelle semmoisella kyydillä, että Ville ei olisi muistanut semmoisella kyydillä ennen kulkeneensa, jos hän olisi joutanut muistelemaankaan. Mutta muistelemaan ei hän joutanut, koska ei joutanut näkemäänkään. Sillä sakean näreikön oksat sutkivat häntä vasten näkötaulua, että Ville "tuli vanhaksi, ja hänen silmänsä pimenivät", kuten Iisakin ennen vanhaan. Nähdä hän ei silmillään tarvinnutkaan, sillä hänen hätänsä näki, että hänen on venheelle kiireimmän kautta kerjettävä.
Vallesmanni, lautamies ja siltavouti tietysti läksivät jälkeen. Mutta kun he eivät olleet äsken hutikassa, ja he eivät olleet säikähtäneet, ei hätä heille tietä näyttänyt, eivätkä he muutenkaan nähneet heti sen perästä, kun ensimmäiset lyönnit näreiden lehviltä vasten silmiään saivat. Sen vuoksi heidän täytyi kulkea hiljemmin kuin Villen ja sen vuoksi ennätti Ville ennemmin venheeseen ja jo soutaakin kappaleen matkaa.
Ja kun Ville kerran vesille pääsi, hälveni häneltä hätä ja hutikka tuli sijaan.
Silloin jouti Ville jo laulamaankin. Ja vallesmannin matkueen rannalle tullessa hän lauloi:
Hittun tittun, Viina se tippuu, Ei sitä anneta kellekään. Välistä vähän Vallesmanille, Vaan ei ilman sillekään.
Vallesmannin matkueesta joutui siltavouti ensiksi rannalle, ja siksi joutui hän ensiksi puhelemaankin.
— Siellähän ne kissanpojat pakoon puikkivat!
Silloin joutui vallesmannikin. Hän sanoi:
— Maksaapa katsoa miehiä, että tuntee, jos sattuvat vastakin vastaan tulemaan.
Ja sen perästä joutui lautamies. Ne ovat aina tottuneempia huomaamaan asian oikeata laitaa, sillä he saavat usein tehdä arviolaskuja.