— Monta monituista yötä sitä ennen nuorra miessä nuottaretkillä ollessa tuliroihun ääressä vietettiin. Se yö etenkin on selvänä mielessäni, kun satuimme lakolahtelaisten kanssa yksille tulille. Heillä oli näet Leena soutajana, sama Leena, jonka kanssa on nyt alun neljättäkymmentä vuotta oltu yksissä leivissä.
— Hoo-o, arveli nimismies.
— Niin, nuottanuotiolla me ensikerran toisiimme silmämme iskimme, ja samana kesänä jo rupesimme yhtä köyttä vetämään.
— Vai nuottatulilla tutustuitte!
— No, kyllähän me nyt tunnettiin ennenkin.
— Mutta siellähän sanoit ensikerran nähdyn.
— Kyllähän sitä nähtiin ennenkin, talkoissa, kylän kemuissa ja sen siellä, mutta ei sattunut ennen oikein puheikkain pääsemään. Eikä se Leena ennen tyttöpäänä ollessaankaan ollutkaan kaikkien tuulien vietävä.
— Niin, sanoi vallesmanni. Kyllä se onkin mahtavata pitää yöllä metsässä tulta, varsinkin syksyisen pimeän aikana. Ja tuulasretket vesillä silloin! Itse en ole viitsinyt mukaan lähteä, mutta pulskaa se on poskestakin katsoen. Niin juhlallisena kun se loimottaa, ja näyttää kuin tuli tulena rannoille leviäisi ja puut ja pensaat tulessa lepattaisivat. Niin, todellakin ne näyttävät tyynelläkin ilmalla vapisevan.
— Niin, mukavata te on, myönsi Rantanen. Mukavata se on sauvoa nuotion valossa pitkin rantamaa ja veteen tähdätä. Sitten kun ahvenen näkee, niin tekee oikein hyvää kun saa siihen ätkäyttää…
— Ei se taida olla hyvä kalojen sikiämiselle, arveli vallesmanni.