Siinä ne sitten miehet halki haastoivat asiat, vuodentulon toiveet, karjanannit ja muut. Vallesmanni kertoi juttuja ryöstöretkistään ja vallattomain kanssa kamppailemisista.

— Yhä ne sentään ovat ajat paranneet, yhä siivommaksi ovat ihmiset tasautuneet kuin taikavoimalla.

— Niin taitavat tehdä.

— Kyllä se niin on. Ennen vanhaan sai usein olla henkensä kaupalla voroja ajellessaan. Muistan muutamankin, jota täytyi lähteäkseni jälestä ajamaan. Oli onneksi talvi. Hevosella ajoin siltavoudin kanssa — silloin olikin Kuokka-vainaa, entinen ruotusotamies siinä virassa. Jokaisessa talossa kävimme kysymässä ja kuulimme etsimämme miehen edellämme kulkeneen. Matkan määränsä olikin meille tietty. Lamminkorvan talo Pirttimetsän sydänmaalla oli tunnettu varkaitten tyyssija. Sieltä ainakin tiesimme miehen tapaavamme. Kun Koivulan kylästä läksimme, oli meillä umpi ajettavana. Vanha hevosjälki oli lumella tukkeutunut, jalkamiehet ainoastaan olivat taivalta urrineet. Taloon kuitenkin tulimme. Mutta kun pihaan pääsimme, sammuivat tulet talon tuvassa. Olivat kuulleet hevosemme helyjen äänen. Silloin Kuokalle tuli hätä, houkutteli ettei tupaan astua. Siitä en välittänyt, mutta menin rohkeasti sisään ja raapasin tulen tulitikuilla. Mutta tuskin oli sähähtänyt vanhanaikuinen fosforitikku, kun kuului oven suussa rumahdus ja kuului joku ulos ovesta potaltavan. Minä tietysti silloin jälkeen ja juuri ehdin porstuan ovelle näkemään miten miehen sääret huiskahtivat navetan ja aitan solassa. Siltavouti arkana vain pihalla seisoi ja hevon ohjaksia piteli. Mutta minä en enempää siekaillut. Tiesin varmasti ajetun saaliini pakoon vilistävän ja jälkeen läksin. Kun kartanon taakse pääsin, oli mies jo peltojen perillä ja metsään peittyi talon heinätietä myöten. "Ahaa, sinne et pitkälle pääse", ajattelin ja läksin jälkeen. Pian tuli kuuma, mutta minä kilsasin turkkini hangelle, taitoin seipään pellon aidasta ja matkaa jatkoin. Tuli vihdoin pienonen aho eteen. Sen toisessa reunassa näin miehen seisovan pimeän metsän reunassa. Raukka oli luullut, että minä en kehtaisi jälkeen lähteä. Kun huomasi minun tulevan, luuli varmaankin, etten ollut huomannut, koska hypälsi metsään. Menin perässä ja näin miehen suuren kiven kupeessa loikomassa. Kun pääsin luokse, sujautin pari kertaa seipäällä selkään. Silloin pääsi mieheltä rukous. "Lähdetkö mukaan?" kysyin: "Lähden, elkää lyökö!" ulisi hän surkeasti, eikä uskaltanut hievahtaa. "Nouse ylös!" huusin ja seipäälläni vielä kerran vetäsin. Seisomaan nousi mies ja kuin lammas asteli edelläni. Pellon veräjälle päästyään aikoi ruveta aidasta asetta silmäilemään, mutta kun taas kerran sujautin, täytyi siihen jättää. Silloin niskaan tartuin miestä ja kartanolle talutin. Kuokka hankki köysiä. Niihin mies kytkettiin ja linnaan laitettiin.

— Eivätkös talon miehetkään tulleet vorolle apuun? kysyi Rantanen.

— Ei kuulunut. Omituista se on, että vorojen auttajat muita kyllä uskaltavat vastustaa, mutta kruununmiehestä pysyvät loitolla. Vorot itse kyllä vastustavat kruununmiestäkin, mutta niissäkin olen huomannut jotain kunnioituksen tapaista. Muuten minua nuorempana ollessani pelkäsivätkin pahasti, mutta nyt eivät näy niinkään pelkäävän.

Oltiin sitten ääneti kotvan. Viimein virkkoi vallesmanni:

— Kerropas Rantanen joku satu. Niissähän on niin mukavia muutamia.

— Kyllähän minä niitä ennen muistin, mutta nyt alkaa pää jo höperöityä.

— Kerrohan nyt! pyysi siltavoutikin.