Ja sille "semmoinenko" sanalle tuli niin merkitsevä paino, että se kuin tulella vihlasi ainakin Holstia, Sallia ja Villeä. Tuntui heistä kuin tuuleen puhalletulta koko suunnitelma. Vilkasivat kuin yhteisen taikavoiman tenhosta tuomiinsa todistajiin ja toimetonna paikoillaan seisoivat.
Mutta niin ei tehnyt vallesmanni.
— Vai niin te aijoitte! Mutta minä sanon, että teidän nämä rakkineet ovat ja niin niiden kanssa menetelläänkin.
Jo tulisen tarmon tenhoomana tarttui vallesmanni viinakorvikkoon. Hurahti vain kerran… Sitten tarttui pannuun. Apua ei tarvinnut. Romahti ja rumahti pannu, kumolleen keikahti, hattu huiskahti sammalikkoon Villen ylistämältä "kirkaskupeiselta rikkaalta emännältä."
Mitään ei vallesmanni virkkanut, mutta jokaisesta liikkeestä näytti miehet lukevan uhkamieliset sanat, että "näin näille tehdään."
Mutta Antti, typerä mies, muljautteli typerän äkäsiä katseita Holstiin, hivutteleiksen vähitellen lähemmäksi Holstia ja — puristeli nyrkkiään.
Ja kun vallesmanni vielä pannuun tarttui, huiskautti sitä vielä kerran kivikkoa vasten, että siihen tuli pari suurta runtua entisten lisäksi, -silloin oli Antti jo kylliksi lähellä, Antin nyrkki paukahti, ja se paukahdus koski kaikkein kovimmin Holstiin.
Mutta kun nyrkki aikoi toisen kerran pudota, tarttui siihen Holsti. Käsirysyssä kamppaili siinä kaksi miestä, toinen lyödäkseen, mutta toinen enemmän lyöntiä karttaakseen. Ja Iivo, pienonen poika, nyhti ja nukkasi Holstia alempaa, josta hän yletti.
— Venheille! huusi Ville.
Ja peräsukaa läksivät miehet kaihottamaan. Muut olivat jo metsässä, kun heidän menonsa huomasivat Holsti ja Antti. Silloin hekin tappelunsa unhottivat ja läksivät jälestä kaihottamaan. Ja vallesmanni ja Närhi olivat mukana. Lautamies Rantanen tuli kaikkein viimeisimpänä.