— Kyllä minä sen evästän ja suolaan!
Ja eukko räntästi tuvan perään, Ontrein menemän polun päähän. Isännän perään aholle hän syytelee:
— Vai käräjiin sinä… Mutta kyllä Vasili sinut… senkin…! Kyllä Vasili sinulle… miten mennään käräjiin! Maltahan mitä saat Karhivaaran lampaasta! Kyllä Karhivaaran Jyrki sinut suolaa. Ja Vasili kyllä pitää huolen, että asia tulee Jyrin tietoon. Ja Vasili itsekin vetää sinut käräjiin, sinä olet sanonut meitä voroiksi… milläs todistat, häh! Kuuletko… milläs todistat? Maltahan, kun joudut tuomarin käsiin, se osaa nylkeä pohatankin eikä vain köyhiä kuten sinä. Menetät maasi ja mantusi… senkin… Ja itse joudut linnaan, itse rautoja kolistelet… senkin —!
Ontrei parka mennä kuukittaa ahoa sen minkä kerkeää, mutta yhä kuuluu hänen korviinsa akan katkeamaton säksätys. Hän koettaa olla sitä kuulematta, eikähän siitä kaikesta selvää saakaan, mutta yksityisiä sanoja tunkeutuu hänen korvaansa ja korva väkivetoon keräilee niitä puoleensa. Tuntui ilkeältä mokoma löylytys, mutta ei sille viitsinyt kääntyä vastaamaan. Ei olisi mokoman akan kanssa ruvennut sanasotasille lähempääkään, saatikka sitten kaukaa aholta. Mutta ylen oli ilkeää kuulla mennessäänkin… Vasilista melkein tuntui kuin hän olisi pakeneva koira, joka on yrittänyt luuta varastaa, mutta saa pakoon juostessaan kylmää vettä niskaansa.
Vihdoin hän ehti ahon yli metsän reunaan ja akan säksätys lakkasi kuulumasta.
Hän kulki hetkisen kuin kaikesta olevaisuudesta irti revästynä. Mutta vähitellen alkoi ajatus tehdä työtään, mieleen kuvia kangastella. Hänen silmiinsä häämötteli eräs linnustusmatkansa toissa syksynä. Hän kulkee loukulta loukulle, tähtää tullessaan kaukaa, onko selkosin koholla. Jos se on lauvennut alas, rientää hän sydän rukkasen peukalossa sinne… Ja miten mukavalta tuntuikaan nähdä, kun tapasi selkosimen välissä tetren tai pyyn, ainakin oravan, joskus oikein ukkometson tai akkakoppelon. Eräs loukku oli sileällä selvällä harjun uralla, petäjikkökankaan rinteellä. Jo kauvaksi näkyi, että sen selkosin on alas lauvennut. Tästä kuitenkin kulki kylän karjaa joka päivä laitumelle, ja elukat usein kulkiessaan loukun laukasivat. Jännittynein mielin läheni Ontrei loukkua. Jopas alkoi haamottaa silmiin jotakin mustaa. Otus on… niin iso ja musta… ukkometso tietenkin. Mutta kovin on sileä ja siivetön. Musta lampaanvuona… sellainen siitä loukusta löytyi. Oli se lammas joskus ennenkin sattunut loukkuun loksahtamaan, kun metsoja varten teki mieli laittamaan loukut kovin korkeiksi. Entiset lampaat oli hän yksin saanut louheen haudatuksi. Mutta tämän oli Vasilin rähjä sattunut näkemään loukussa ennenkuin hän itse. Oli metsän polkua tulla retostanut vastaan ja ilkkunut, että "jopa taisi olla siellä pulska otus loukussa… eikä määkinyt enää?" Heti oli Ontrei luvannut Vasilille ryypyt, jos olisi vaiti. Se oli luvannut. Ryypyt oli sitte saanut. Ja vaiti oli tähän asti ollutkin.
Mutta nyt, nyt se oli uhannut ilmaista, jos häntä hätyyttelisi jyvävarkaudesta. Mitähän jos olisi mennä Karhivaaran Jyrille itse sanomaan, että hänen lampaansa… Mutta siitä menisi maksu… ja sitten epäilyksiä, kun ei ole ennen tunnustanut… ehkä koko kylä puhuisi, solkottaisi…
Eikä sitä Vasilia käräjiinkään… voisikohan sille mitään. Se on kierä mies, kyllä se osaa sykerrellä. Lemppari tiesi mitkä koukut ja mutkat se kulkisi. Sehän kuuluu ennen olleen kova käräjöitsijä, vaikka on nyt läpiköyhäksi, putipuhtaaksi paljastuttuaan ollut pakotettu ne jättämään. Lemppari sen kanssa…
Ja ne tuomarit! Ontrei tunsi mielessään pelkoa, salaista kammoa tuomareita ja käräjiä kohtaan. Eikä yksin hän, naapurit myös täällä syvimmissä rajasalon sopukoissa, varsinkin vanhan kansan miehet. Ontrei muisti nuoruutensa ajoilta niin monenmonta juttua tuomareista, miten ne olivat ottaneet lahjoja, ei ainoastaan yhdeltä, vaan molemmilta riitapuolilta. Ja sitten ne olivat sotkeneet ja velloneet, kääntäneet ja vääntäneet väärän suoraksi ja suoran vääräksi. Se kyllä oli ollut jo ennen sitä suurta sotaa ja vähän sen jälkeen. Sitten kun oli tullut tännekin Suomen laki, oli ruunu ruvennut ankarammaksi, oli vaatinut suoruutta tuomareilta eikä antanut ottaa lahjoja. Eivät muka nyt tuomarit enää ota lahjoja, eivät mutkittele eivätkä metkuttele. Mutta sepä heidät niin tarkoin tietänee, niin tyystin takaamaan lähtenee. Kuulojuttuja vaan, täällä salon sopukoissa aniharvoin tapaa sellaista, joka moisista ruunun asioista olisi latukantojaan myöten perillä. Milloin oli ruununmies käymässä, ei silloinkaan monella ollut tilaisuutta juttusille. Ja kukapa heidät ruununmiehet ja heidän sanansa takasi… lienevätkö muuttunee entisestään. Entiset kyllä tunnetaan, vanhat tarinat säilyvät ja kulkevat suusta suuhun… oma kyläkin niitä on kokenut… se ja se… sen ja sen isä tai isänisä… ne ovat olleet tuomarein puijattavina… kukapa tiesi taata ne tuomarit…
Ja miten ollakaan! Muistellessaan, akkiloidessaan ja aprikoidessaan rupeaa Ontreita niin arveluttamaan, että hän pysähtyy. Hän pysähtyy, seisoo hetken ja kääntyy sitten uudestaan Vasilin mökille. Sulaneena, lauhkeana kuin lammas hän ilmestyy pirttiin.