Laihoille miehille on taivas tavallisesti lahjoittanut lihavat eukot, ikäänkuin miehen erikoisuutta selventäväksi vastakohdaksi. Mutta oikullinen sattuma oli tässä talossa tehnyt pilkkaa taivaan määräyksistä, sillä sama valkeneva aamu paljasti vuoteelta eukon kasvot, jotka olivat yhtä kuivat ja verettömät kuin ukonkin. Ontrein eukkoa vaivasi alituinen herpaus, kolotus jänteissä ja nivelissä, puristus vatsassa ja sydänalassa. Näitten vaivojen tähden oli hänellä melkein joka viikko, päivänsä kunakin, hieroja ja kuppari kotona. Se verrytteli ensin veren suonissa virtailemaan ja sitten laski sen pois. Sillä tavalla piti parantua kaikkien vaivojen, mutta varsinkin verettömyyden…
Eukko, joka kolotuksensa käsissä ei koskaan oikein sikeää unta saanut, huomasi nytkin ensiksi että tupaan oli tunkeutunut suuri päivä, aivan harmaan hevosen kokonen. Hän viipahtihe istualleen, vetäsi kirjavaraitaiset sukansäärykset pohkeilleen ja sitasi ne kiinni läheltä polvea. Näin kotoisille kävelyille lähtiessä säästi eukko kylävirsujaan ja lähätti jalkaansa tuohikolpposet, jotka pysyivät jalassa sitelemättä. Muuten hän olikin nukkunut täysissä tamineissa, mutta kylmän aamun tähden pisti vielä ukkonsa sarkatakin ylleen karjaa einehtimään lähtiessään.
Eukkonsa mentyä keuvotti Ontrei ukki yksin lämpimässä sängyssään. Siinä päivän töitä akkiloidessaan terottui hänen katseensa näkemään ja ihmettelemään niitä kiiltävän mustia karstakukkasia, jotka sakeana kuin saran nukka riippuivat savutuvan laipiossa. Käsikin pirteytyi niin, että sormet aivan itsestään alkoivat hiljalleen tilan reunaa naputella. Tässä huvissaan tuli hän yhtäkkiä häirityksi, sillä Akuliina eukko hynttyytti pirttiin sellaista himphamppua, että olisi luullut kartanon tulessa olevan.
— Kuules ukko!
— No? kysyi ukko nostaen pörröistä päätään vuoteelta, ihmeissään eukkonsa kärjistyneestä äänestä.
— Kävitkö sinä aitassa illalla vielä hämärissä?
— Enkä.
— Etkö?!
— En, en… mitäpä minä…
— Akkiloin vaan, että olisit hakenut jauhoja ruunalle.