— Jassoo!
Nimismies ja lautamieskin olivat erinomaisen kiintyneitä asiaan.
Mikko oli niin kalanahnaan näköinen, etteivät toiset hennoneet pitemmältä häntä viivyttää. Hän sanoi kiirehtivänsä hakemaan konttia kotoaan ja sitten kala-apajalle.
Mikon kotikylästä oli Konttilahteen pari vanhaa ruotsinvirstaa, mutta kirkolle oli molemmista kolmatta peninkulmaa. Nimismies oli mielissään, että oli juuri sattunut tälle puolelle pitäjästä näin kalaisena aikana. Kaloista oli ollut niin kova puute koko kevätkesän, että se mies, joka nyt ensiksi joutui apajalle. Toimitettuaan asiansa, ajoi nimismies Pellonpäähän kalakauppoja tekemään.
Hän meni Pellonpäähän ja käänsi puheen kalansaaliiseen.
Mutta siellä ei tiedetty sellaisesta mitään…
Oliko siellä äskettäin näkynyt erästä Mikko-nimistä miestä?
Ei ollut näkynyt…
Nimismies yritti suutahtaa. Mutta pian muisti hän kohtauksen laadun Mikon kanssa ja nauroi enemmän kuin oli koskaan nauranut. Ja nauramalla muutkin nauroivat, kun kuulivat Mikon uuden metkun.
— Ollapa nyt se mies täällä, niin pitäisi hänelle mitattaman koko tynnyri rukiita, sanoi nimismies.