Kertomus isännästä, joka ei pyhittänyt sapattia.
Rytörinteen isäntä kävellä kääkersi levotonna pihallaan, emännän keittäessä kodassa piimäjuoksutosta aamiaiseksi. Isännän päässä kiehui ja kihisi, siellä tempoi kuin kaksi eri kättä, joista toinen käski, toinen kielsi…
Lempsatti sentään, että juuri tänään pitikin olla näin kirkas päiväpaiste, heleä heinäpouta… Sataa, sataa suhuttaa ensin koko viikon, toistakin… rupeapas sitte ja paiskaa pouta pyhäksi! Ei näytä olevan sateesta pelkoakaan, heleän kirkas on kauttaaltaan sininen taivas… ei hattarata näy taivaalla eikä toisellakaan… tasainen on taivas kuin silkka vesi… että vaikka veneellä soutaisi…
Ja heinät ovat hajallaan Notkoperän niityllä… toista pielesalaa on hivelletty heinikkoa kellelleen! Enin osa niistä on ruolla lämpenemässä ja ummehtumassa, osa hajallaan luokoutumassa mehuttomiksi. Tänään nyt olisi päivä sellainen, ettei muuta kuin löisi ruot hajalleen ja niitospäitä vähän kohottelisi, niin illalla saisi niitetyt heinät rutikuivina pielekseen…
Hyvä olisi heiskata heinien kanssa, jollei olisi pyhä… Mahtaisikohan Ylitalon Ukko olla niin äkänen, että vihastuisi siitä, jos näin tärkeää työtä tekisi sunnuntainakin? "Mitä suurin tarve ja ristillinen rakkaus vaatii, ei se ole kielletty. Sentähden… mitenkäs se nyt olikaan… sentähden… ai, niin… sopii kyllä parantaa sapattina ja auttaa härkää ulos kaivosta." Niinhän siinä katkismuksessa… Tarve tässä tietysti on, sillä tarvitseehan karja talvella heiniä… mutta lieneekö sentään suurin tarve? Ja mitenhän… vaatineeko ristillinen rakkaus, että sopivana poutapäivänä, vaikka se olisi sunnuntainakin, korjattaisiin karjalle heiniä talveksi? Härkää saa nostaa kaivosta… härkä on karjaa… tottahan Jumala rakastaa yhtäpaljo lehmiä kuin härkiäkin, että molempia saa turvata kuolemasta… Papit sallivat, että karjaa ruokitaan sunnuntainakin… mutta millä talvella ruokitaan, jollei kesällä rehua korjata… ja ainoana poutapäivänä viikon perästä…
Alkoi isännästä tuntua siltä, että tänään täytyy mennä heiniä hajottelemaan ja kouhottelemaan, olipa se sitte hyvin tai pahoin. Hän kynsäsi korvallistaan ja meni emännän luo kotaan. Häneltä piti kysyä asiasta… mutta arveluttavalta alkoi sekin tuntua. Ei se eukko, joka sunnuntaisin niin hartaasti veteli virsiään, mitenkään antaisi myöntymystään sellaiseen syntiin. Kauhistuisi vaan niin, ettei tulisi mitään koko aikeesta. Paras on pitää omana salaisuutenaan, menipä sitte tai oli menemättä. Renkiä ja piikaa on kyllä mahdoton saada niitylle emännän tietämättä. Mutta voihan itse mennä… jos mennäkseen… ja ehkäpä voi hakea iltapuoleen muitakin avuksi, kun heinät kerran on hajalla ja kuivina. Isäntä jätti emännälle sanomatta ja kysäsi vaan:
— Eikös se keitto jo ala joutua… niin kaunis pouta, että aivan…
Aivan tahtomatta luiskahti pouta keiton kiirehtimisen yhteyteen.
— Mikäs hoppu sulla siinä… sunnuntaihan nyt on…
— Nälkä tuo jo tulee ja aioin muuten pistäytyä kylilläkin…