— Onko se Riitta nyt taas kirkossa?
— Onhan se.
— Miksi ei Taakki mennyt mukaan?
— Tuleehan se sieltä.
Hän nousi ja läksi kehveltämään rantaan, jossa joukko muitakin kyläläisiä odotteli suuren kirkkovenheen tuloa.
Auringon kallistuttua iltavinoon, lehmänlypsyajan lähetessä tulla nytkytteli kylän suuri, kaksitoistasoutuinen kirkkovenhe lahden pintaa myöten. Taakki meni kivilaiturin kärelle seisomaan, katseli airojen nopeaa välähtelemistä ilta-auringossa ja venheen laituriin saavuttua otti sen kokasta kiinni.
Joukko suoltui venheestä laiturille Taakin vieritse. Mutta Taakki tähysteli vain, milloin sieltä tulee Riitta. Se solutteleiksen vähitellen muun joukon mukana kokkaa kohden, ja Taakin suu meni mukavaan hymyyn, kun hän katsoi Riitan pehmeää nousemista kivilaiturille. Se astui niin mukavasti venheen reunan ylitse, jolloin hame vähän kohosi ja punakirjavat sukanvarret näkyivät.
Taakki astua juppasi rannasta kylän raitille puolenkymmenen sylen päässä Riittaa seuraten. Hän ei kääntänyt päätään, tuskin silmäänsäkään räväytti, kun tähysteli miten mukavasti se Riitta kävellä leputti. Vihtakannon veräjällä erosi Riitta Aholaan menevälle tielle ja Taakki nousi aidan selälle istumaan nähdäkseen Riitan menevän.
* * * * *
Vihtakannon väki oli Raivioniityllä heinässä, ja Riittakin oli siellä haravoimassa. Niittomiehet vetelivät kumoon valkotupsuista luikkaheinikkoa, ja muu väki kokoili luokoja latoon.