— No?…
— Joko sinun rukosi on valmis?
— Jopa se kohta.
Taakki meni Riitan luo ja pisti takkavitsansa hänen rukonsa alle. Ruon valmistuttua nosti Riitta vitsan tyven Taakille, yksistä tuumin he kiinnittivät vitsan ruon ympäri ja Taakki kantoi sen latoon. Suuri oli ruko, jotta pohja melkein maata viisti ja Taakin jalkaterät vain alta näkyivät. Mutta tanakasti se Taakin hartioilla meni latoon.
Naisväki oli lyönyt tuumansa tukkuun, voisivatko tehdä niin suurta rukoa, ettei Taakki kantaa jaksaisi. Eivät saaneet syntymään sellaista, että Taakin olisi täytynyt tielle tipauttaa. Ihan leikillään menivät latoon suurimmatkin kannannoiset.
Vihdoin he koettivat viimeistä keinoaan. Leveän ruonpohjan laittoivat, Riitta painautui siihen pitkäkseen ja toiset kantoivat heinäsylyksiä katteeksi. Taakille hilattiin naisjoukolla ruko selkään ja hän alkoi sitä kantaa nitistää. Jopa alkoivat pojan polvet ruveta linkkua lyömään. Kantoi hän kuitenkin rukoa niin kauvan, että ehti niityn halki kiemurtelevan monikoukeroisen puron partaalle. Siinä parista rinnakkain pannusta puusta tehtyä siltaa ylitse mennessä Taakin jalat lipenivät ja hän pulskahti puroon rukoineen päivineen.
Ruko silloin hätäisesti hihkoi.
Mutta mitenkäpä Taakki kaikki huudot kuuli! Hän kömpi pois purosta ja katseli rukoa puron reunalta. Verkkaisasti hän sitten tarttui takkavitsansa tyveen ikäänkuin nostamisaikeissa.
— Mikähän sillä on, kun se on niin raskas…
Luokoojat juoksivat hädissään purolle. Etumainen huusi: