Taakki töllisteli ympäri niittyä ja kun ei Riittaa näkynyt, tarttui hanakasti takkavitsan tyveen.

— Vai Riitta siellä on…

Tyynesti, mutta varmasti veti hän ruon puron partaalle ja verkalleen reposteli sitä sitten levälleen. Kovin rehevään nauruun kävi Taakin suu, kun ruosta paljastui Riitta ja märkänä ja yltäpäältä heinillä karvottuneena seisoi hänen edessään niityllä.

— Mokoma, olit vähällä tappaa…

— Että mitenkä… kysyi Taakki pannen kätensä korvan kuulolieriön levikkeeksi.

— Että kyllä sinä olet kelpo poika! uudisti Riitta lempeän reippaasti nauraen.

— Ja sinä olet sellainen lepukka, sanoi Taakki.

Ja siitä pitäen koetti Taakki koko illan pysytellä Riittaa niin lähellä kuin mahdollista. Vaikka toisilla olisi ollut ruko jo valmiina, vedätti Taakin mieli Riitan luo, odottamaan hänen rukonsa valmistumista. Siinä sai aina Riitalle jotain sanotuksikin.

* * * * *

Renkien aitan ovi aukeni ja Taakki pisti sieltä pyöreät kasvonsa näkyviin. Hän haukotteli ensin siinä oven edessä, astui sitten kynnyksen ylitse ja istahti sen edessä portaalle olevalle vanhalle jauhinkiven puolikkaalle.