Muu väki oli taasen kirkossa, Taakki ja Riitta vain taloa vartioimassa, Riitta oli Taakin nukkuessa kävellyt lahden rannoilla ja nyhtänyt sieltä vihkon arpaheiniä, istunut nurmikolla tuparakennuksen päässä ja solminut arpaa sen asian päälle, että vieläkö hän pääsee naimisiin, jota oli lähes parikymmentä vuotta odottanut kuin kurki suon sulamista. Sen jälkeen kuin se poika hänelle syntyi, olivat hänen naimistoiveensa alkaneet käydä hyvin harmaiksi. Mutta nyt oli arpa luvannut hyvää. Vaikka hän oli ottanut kymmenkunnan paria arpaheiniä, aivan rehellisesti pannut ne keskeltä vetosolmuun ja päät solminnut parittain yhteen, laisinkaan tietämättä miten ne liittyvät, oli keskisolmun jälleen avattua vapautunut koko suuresta heinätukusta yksi ainoa rengas, johon jokainen heinä oli tarttunut muodostamaan isoa ikuisuuden ympyrää. Hänen toivonsa oli siis toteutuva ja hän kävellä lepersi hyvin iloisella mielellä kartanolle.
Taakin huomattuaan kynnyksellä istumassa, teki hän käännöksen ja tuli istumaan nurmikolle lähelle aitan ovea.
— Joko se jalka otti pohjaan? kysyi hän puheen aluksi hennostelevalla äänellä.
Taakki kuuli vaan, että se sanoi jotakin jaloista ja pohjasta. Hänestä oli hyvin kiusallista, kun ei sitä kuullut, mutta vaikeaa oli kysyäkin. Hän kallisti korvansa Riittaan päin ja kysyi ikäänkuin satunnaista huomaamattomuuttaan anteeksi pyytäen:
— Niin, että mitenkä sinä sanoitkaan?
— Sanoin, että joko unikeon jalka otti pohjaan? huusi Riitta.
— Jopa otti.
— Minä olen yksin valvonut.
— Vai niin. Eivätkö kirkkomiehet ole vielä tulleet?
— Eivät.