— Se tunnettu…
— Talas-Vasili…
— Sehän se…
— Vanha kahmija…
Joka kerran keksitään, sitä aina arvellaan. Saatikka sitten, jos useasti on äkätty…
— Se eikä kukaan muu.
Ontrein luonto nousee. Hän väräytyy pahasti, kääkertää käverästi pirttiin ja varustautuu. On valmis lähtemään, kun eukko alkaa säpertää, että lähteekö se nyt suuruksetta. Pianhan se joutuisi eikä sieltä ehdi hetikohta takaisin, tuskin puolelle päivän. Ukkeli odottaessaan kävellä kääkertää lattialla sinne ja tänne, sitte malttamatonna istahtaa penkille. Vähänväliä vilkasee pöydälle, mitä siellä jo on.
Syödä sukastuaan ja vielä viimeistä palaa pureskellen, mennä putittaa hän ovelle ja sitä kyytiään metsien taakse Talas-Vasilin luo.
Tuohtuneena hän lähenee mökkeröistä, jossa on vaan kaksi huonetta: pirtti kaltevalla aholla ja sauna, syltä neljäänne, vesinotkon reunalla alalaidassa. Tuvan edessä on vielä jonkinlainen eteinen, joka on tehty asettamalla puita rinnakkain räystästä vasten pystyyn.
Ontrei tarttuu koivunoksasta tehtyyn kääkään ja astua kapsahtaa pirttiin.