Talas-Vasili näyttää rauhalliselta kuin rannan hako. Hän istuu sivupenkillä lähellä ovea ja tekee muijalleen virsua, ilmeisesti juuri unestaan heränneen näkösenä. Eukko istuu peräpenkillä ja kehrää kylänemännän villoja värttinällä. Ei näet ollut varoja rukin hankkimiseen eikä sitä ollut tottunut käyttelemäänkään. Värttinä oli siihen sijaan vanhoillekin tuttu kapine. Nuorena ollessa hän oli ollut kerrassaan näppärä sitä pyörittelemään, että se mennä viipahti aina toiselle puolelle permantoa ja niin rihmaa tuli yhdellä kiepahduksella tuvanlattian leveydeltä.
Vasilin lapset hälisivät lattialla monessa mykkyrässä. Mutta vieraan tullessa ne kapasivat nurkkaan, nykertyivät yhteen kasaan ja toistensa päitten yli pilkistelivät.
Vasili askaroi yhä virsuntekeleensä kanssa ja nostaa siitä pari kertaa vaivihkaa katseensa Ontreihin. Omituisen temmahtavasti, äänessä vivahdus ystävyyden tuntoa, pohjapaino jotakin muuta, kehottaa hän vierastaan istumaan. Eukko viipottaa yhä äänetönnä värttinäpuikkoaan.
Ontrei ei istuudu. Pikaisesti sälähtävät kiukkuisat aatokset hänen mielessään, yhtä pikaisesti ottaa hän muutamia harppausaskelia lattialle, kääntyessään kaapasee korvallistaan ja astuu Vasilin eteen. Hän katsoo Vasilia sirrittävin silmin ja kun tämä nostaa katseensa virsuntekeleestään, kysäsee hän salakähmäisesti:
— Kävikö se Vasili yöllä meillä?
— Minäkö!?
Vasili näyttää kuin puusta pudonneelta ja vähän säikähtäneeltä.
— Sinäpä sinä…
— Missä ihmeen teillä…
— Aitassa…