Norjan Lappia vasten kulkee raja ensin lounaasen pitkin Teno-joen vartta aina Lapin tuntureille, josta käännäikse Lapin tunturia myöten kulkemaan luoteesen siksi, kuin se pääsee pienen Jedekin-järven rannalle.
Tästä kääntyy raja etelään juoksemaan Ruotsin rajaa vasten: ensin Könkämä- ja Muonio-joen, sitten Tornio-virran vartta myöten, aina sen suulle asti, Pohjan lahden pohjimmaiseen pohjaan.
3. Mantereen muoto. Tuli ja vesi ovat ne kaksi ankaraa luonnon voimaa, jotka ovat antaneet Suomenkin mantereelle nykyisen muotonsa. Alimaiset kovat kivet ovat tulen synnyttämiä; mutta päällimäiset pehmeemmät kalkki- ja liitu-kerrat ovat taas veden valamia. Siitä nähden, että maanharjut ja vesi-urat etenkin ylämaassa, kulkevat rinnatusten, enimmäksen koillisesta lounaaseen, ja siitä, että vuorien ja mäkien koillis-kulma on jyrkkä ja tasainen, ikäänkuin veden silittämä, mutta toisahalta taas hyvin luisu, ovat luonnon tutkiat päättäneet, ankaran meri-virran ennen vanhaan kulkeneen halki maan koillisesta lounaaseen, eli toisin sanoin: Suomen maa on ennen vanhaan ollunna meren pohjana, ja vähitellen kohotainna veden pinnasta. Tätä todistaa sekin, että Suomen manner vielä nytkin kohotaikse korkiammalle meren pintaa. Niin on esimerkiksi muinaiset hyvät laivavalkamat nyt niin mataloineet, ettei niihin enään pääsekään. Missä vanhat miehet nuoruudessaan soutivat veneillä, käyvät heidän poikansa kuivin jaloin. Oppineiden luvun jälkeen kohoaa Suomen ranta Torniosta Waasaan asti 4 ½ jalkaa sadassa vuodessa. Mutta etelässä Suomen lahden ranta ainoasti 2 jalkaa vuosisadassa.
Suomen manner on yleesen epätasaista maata: se on täynnä mäkiä, metsiä, jokia ja järviä, jotka viimeksi mainitut peittävät paremmin, kuin kahdeksanneksen koko mantereesta. Suomen vuorissa on, kuin pohjan mailla yleesen, harmaa ja ruskea kivi valtaava. Mutta harmaa ja ruskea kivi ei olekaan yhtä ainoata kivi-lajia, vaan siinä on sekasin kolmea eri kivettä. Näitä kiveitä sanotaan paasiksi, ruotsiksi fältspat, jos murtaissa lohkeavat sileä-pintaisiksi ja ovat näöltään valkeita, harmaita tahi punertavia; mutta ukon-piiksi eli ukon-kiveksi, ruotsiksi quartz, jos murtuvat epätasaisiin muruihin eli rakeisiin. Ukon-pii on, kuin edellinenki, valkea tai harmaa. Mutta näiden seassa löytyy muita vielä pienempiä muruja, jotka, kynnellä eli veitsen kärellä painaessa, helposti murenevat hienoiksi levyiksi, ja ovat näöltään mustempia kuin edelliset. Niitä sanotaan katin-kullaksi, ruotsiksi glimmer.
Maan laaduista ovat tavallisimmat savi, hiekka ja hiekka-multa, suon-muta, rusko-multa ja sora. Näistä on savi, hiekka-multa, suon-muta, ja rusko-multa soveljaita viljellä; mutta hiekka ja kivisekainen sora saadaan vaivoin kunnon viljaa kantamaan.
4. Maan harjuja. Halki maan pohjoisesta etelään kulkee muutama monimutkainen, millon leveämpi millon kapeampi, paikoin vuorinen, hiekkanen ja sorainen, paikoin taas mutainen, soinen ja metsänen maanharju, nimeltä Maa-selkä. Se erkanee Ruijan tunturista Norjan maalta ja kulkee kaakkoiseen ensin Suomen rajana Norjaa vasten ja sitten Suomen rajain sisällä Peltovuoma-tunturille. Siitä itään päin muuttuu vuori yläiseksi tasamaaksi, vaan kohotaikse kohta taas harjanneeksi ja kulkee nimellä Suola-selkä itään aina Talkkuna-oivi kukkulalle, Venäjän rajalle. Talkkuna-oivilta menee Maanselkä etelään Suomen piirin sisällä siksi, kuin se uudestaan tapaa Venäjän rajan Kuusamon 8 sadan jalan korkeilla kankailla. Kuusamossa jakaikse vuori kahteen haaraan, joista toinen nimellä Kainuun selänne, kulkee lounaaseen Oulu-järven rannoille; Mutta toinen Venäjän rajaa myöten etelään Jonkerikivelle asti. Mutta nyt se muuttaa monimutkaisen juoksunsa ensin länteen ja sitten lounaaseen, erottain, Suomen selänteen nimellisenä, Pohjanmaan, Karjalasta, Savosta, Hämeestä ja Satakunnasta, ja loppuu Pohjan ja Hämeen 5 ja 6 sadan jalan korkuisilla kankailla Ikalisten ja Hämeenkyrön pitäjissä. Mutta ilmestyy jälleen Satakunnan vesien etelä-puolella, ja kulkee, Salpaus-selänteen nimisenä, kaakkoiseen ja sitten itään Päijänteen ja Saimaan vesien etelä-rannatse. Tämä pohjan perillä tuhatta jalkaa korkea, vaan Kuusamosta Oulu-järven tienoille 8 sataa, ja sen ala-puolla 6 ja 7 sataa, mutta sitten 5 ja 4 sataa jalkaa korkea vuoriharju eroittaa Suomen alaiset ranta-maat ylä-maista, joilla järvenkin vesi on 2 ja 3 sataa jalkaa korkeampi, kuin meren pinta.
Suomen selänteestä erkanee etelään, paitsi monta pienempätä, seuraavaiset kolme suurempaa sivu-haaraa, nimittäin: Karjalan selänne, joka eroittaen Savon ja Karjalan vedet toisistansa, kulkee Nurmeksen, Juuvan ja Kaavin pitäjien kautta etelään Orivirralle, ja sen etelä-puolla Kerimäelle. Toinen eli Savon selänne, joka Iisalmen pitäjästä kulkee Pielaveden, Kuopion, Pieksämäen, Mikkelin, Savitaipaleen ja Lemin pitäjien läpi Lappeenrannan tienoille, jossa se yhtyy Salpaus-selänteesen. Se eroittaa Savon vedet Hämeen vesistä, ja nimitetään sentähden Veden jakajaksi. Kolmas sivuhaara on Hämeen selänne, joka alkaen Soinin kappelista kulkee ensin pitkin Satakunnan ja Hämeen välillä olevaa rajaa, ja sitten Hämeen lävitse Uudenmaan rajalle, jossa se niinikään yhtyy Salpaus-selänteesen.
Yksinäisistä vuoren kukkuloista ovat vielä mainittavat Aavasaksa, Tornion virran varrella, jolle kukkulalle muukalaiset matkustavat kesällä sydänyön aurinkoa ihailemaan. Pelt-oivi Suomen korkein kukkula, Teno-joen ja Enari-järven vaiheilla, on arviolta 2,200 jalkaa korkea. Ounas-tunturi 1,124 jalkaa ja Jeris-tuntari 1,200 jalkaa korkea.
Summatoin joukko kivi-karia, luotoja ja saaria löytyy Suomen etelä-rannoilla. Näitä sanotaan saaristoiksi, joista on kuuluisin Ahven-maa eli Oolannin-saaristo, Pohjan lahden suussa. Muuten on Pohjan lahdessa saaristoa ainoasti harvassa siellä ja täällä, paitsi kuitenkin sen kapeimmalla paikalla, jota sanotaan Merenkurkuksi ja ruotsiksi Qvarken.
5. Vesistöt. Vettä on Suomen maassa erinomattain paljon, sillä melkeen kahdeksas osa Suomen aluuta on veden vallassa. Suomen emävuoren ja sen haarojen suhteen jakauntuu Suomen vedet viiteen eri vesikuntaan, joista yksi laskeiksen Jäämereen, kaksi Pohjan lahteen, yksi Suomen lahteen ja yksi Aaltojärveen.